tiistai 2. syyskuuta 2008

Homoseksuaaleille yhdenvertaiset oikeudet


Mielipidekirjoitus (Porin Sanomat, mielipidekirjoitus 2.9.2008)
Kunnallisvaaliehdokas Antti Pekola (kok.) kuvaili otsikolla ”Pori ja homot” (Satakunnan Kansa 21.8.) miten homoseksuaalien kirkollinen siunaus tulisi johtamaan siunauksen vastustajien vainoamiseen. Lähes puolet suomalaisista sallisi parisuhteensa rekisteröineelle homo- ja lesboparille myös kirkollisen siunaamisen Aamulehden taannoisten tutkimustulosten mukaan.  
Toisin kuin Pekola, olin ilahtunut, ettei kukaan Porin Sanomien tavoittamista Porin kirkkoherroistakaan suoralta kädeltä tyrmännyt homojen siunaamista. Sen sijaan Pekolan väite lapsen hankalasta asemasta samaa sukupuolta olevien eroissa pitää sikäli paikkansa, ettei lapsella ole lain edessä kahta vanhempaa. Näin ollen esimerkiksi biologisen vanhemman elämänkumppani ei välttämättä saa pitää lasta biologisen vanhemman kuollessa, vaikka huoltajuussuhde olisi kestänyt jopa kymmenen vuotta. Toivoa sopii, että eduskunta syksyllä hyväksyy oikeusministeri Tuija Braxin (vihr.) valmisteleman, parisuhteen sisäistä adoptiota koskevan lain, joka takaisi adoptoivalle vanhemmalle samat oikeudet ja velvollisuudet kuin biologiselle vanhemmalle.
Arviolta kymmenesosa suomalaisista kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. Jokaisella kunnalla on velvollisuus taata kuntalaisille yhdenvertaiset palvelut riippumatta heidän sukupuolestaan ja siitä, muodostavatko he merkitykselliset ihmissuhteensa samaa vai eri sukupuolta oleviin. Ei liene meidän maan matosten tehtävä tuomita toistemme rakkaus- ja seksuaalisuhteita niin kauan kun ne eivät loukkaa kenenkään oikeuksia. Valtuustoihin kaivataankin ihmisiä, joilla riittää suvaitsevaisuutta muitakin kuin syntyperältään suomalaisia, lihaa syöviä heteroseksuaaleja kohtaan!

tiistai 5. elokuuta 2008

Työsuhdeautoilusta


Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, vastine 3.8.2008 pääkirjoitukseen)
Tapio Vallin irvailee pääkirjoituksessaan (3.8.) vihreiden aloitteelle työsuhdeautoilun rajoittamisesta. Vallin väittää autoedun aina sisältyvän kokonaispalkkaan. Vaikka autoedusta aina maksetaankin vero, on se silti osalle sitä nauttivista erikseen neuvoteltu palkan lisä.
Työsuhdeautojen kieltäminen tai työsuhdeautoilun rajoittaminen ei suinkaan lopettaisi myynti- ja huoltomiesten työtä. Yrityksetkin voivat omistaa autoja ja kuten Vallin toteaa, omalla autolla ajaminen saattaa kilometrikorvausten vuoksi olla työntekijälle kannattavampaa kuin työsuhdeautolla huristelu. Tämän tietäen osa yrityksistä velvoittaa paljon ajavat myyntimiehensä ajamaan työsuhdeautoilla.

Onneksi ympäristötietoisemmat työnantajat ovat asettaneet ylärajoja työsuhdeautojen hiilidioksidipäästöille. Verottajakin voisi halutessaan vaikuttaa siihen, minkälaisia työsuhdeautoja ihmiset valitsevat. Työsuhdeauton verotusarvo määräytyy auton ostohinnan mukaan. Myös päästöjen pitäisi vaikuttaa verotusarvoon siten että verotusarvo olisi suhteessa pienempi vähemmän päästävillä autoilla.

Kaksi kolmasosaa työsuhdeautoista annetaan vapaan autoedun nojalla, jolloin verotus ei käytännössä riipu päästöistä tai ajokilometreistä. Vapaan autoedun saajalla ei ole taloudellisia kannustimia vähentää autoilua, ja julkisen liikenteen käyttäminen tuo aina lisäkustannuksia. Työsuhdematkalippujen käyttöönotto toi onneksi hieman valoa tähän tunneliin.
Samalla kun vihreiden autoedun rajoittamisen kaltaiset varsin maltilliset ehdotukset leimataan hyödyttömäksi pipertelyksi, radikaalimpia esityksiä esim. tuulivoiman tuntuvasta lisäämisestä pidetään utopistisena idealismina. Ihmiskunnalla on pahimpien arvioiden mukaan kymmenen vuotta aikaa pysäyttää ilmaston lämpeneminen. Mikään oikeansuuntainen toimenpide ei siis ole yli- tai alimitoitettu.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Miehelään vaikka henki lähtisi


Kolumnit / Satakunnan Kansa, 30.7.2008

Perinteiset tavat tyttöjen ympärileikkauksista kunniamurhiin vahingoittavat naisia monissa maissa. Mm. kehitysyhteistyön piirissä joudutaan usein miettimään oikeutta puuttua toisen kulttuurin ikivanhoihin tapoihin. Länsimaalaiset ovat vuosia uskoneet oman kulttuurinsa ylivertaisuuteen, mutta viime vuosina ns. kulttuurirelativismi eli kulttuurin sidonnaisuus paikalliseen elämänmenoon on korostunut. Asennemuutos on vähentänyt halukkuutta puuttua yksilön oikeuksia polkeviin, mutta yhteisölle tärkeisiin traditioihin kuten tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Samaan aikaan maahanmuuttajien ja eri uskontojen (erityisesti islamin) rantautuminen Eurooppaan on sekoittanut pakkaa kotikentällä. Tutkija Pauline de los Reyes on todennut että viime vuosina mm. Ruotsissa vellonut keskustelu kunniamurhista on johtanut retoriikkaan, jossa tasa-arvosta on tehty ikään kuin ruotsalaisen yhteiskunnan ominaispiirre ja maahanmuuttajataustaiset miehet on leimattu väkivaltaisiksi vaimonpieksijöiksi.

Kulttuurirelativismia lieneekin vaikeampi toteuttaa kotikentällä, jossa usein perustellustikin ajatellaan että maahanmuuttajien on sopeuduttava uuden kotimaansa lakeihin ja kulttuuriin. Samaan aikaan silmät suljetaan helposti oman kulttuurin naista alistavilta tavoilta: seksistiset mainokset, silikonirinnat, botoxihuulet sekä pikkutytöille kaupiteltavat stringhousut ja prostituoiduilta näyttävät Bratz-nuket ovat länsimaisten naisten arkipäivää. Nuoret tytöt laihduttavat itsensä hengiltä; valmennetaanpa Amerikassa jo kolmevuotiaita pikkutyttöjä missikisoihin hampaita oikomalla, kaloreita vahtimalla ja keimailevaa kävelyä harjoittelemalla.
Siinä missä aviottoman musliminaisen on kunniaväkivallan uhalla varottava antamasta mitään seksuaalisia signaaleja, länsimainen nainen saattaa päästä hengestään ellei ole valmis seksiin: Toukokuussa paljastui mm. että ruotsalaismies oli pakottanut kehitysvammaisen vaimonsa seksiorjaksi yli sadalle asiakkaalle ja vantaalaismies piti tuntematonta naista vankinaan viisi päivää pakottaen tämän useasti päivässä yhdyntään pahoinpitelyllä uhkaamalla.

Joku voisi syystä ihmetellä miksi länsimaiset naiset vapaaehtoisesti (ja pääasiassa miesten iloksi) antavat leikellä terveitä vartaloitaan ja kulkevat kesät talvet napa paljaana, epämukavat stringit liian matalista housuista vilkkuen. Länsimaisten on puolestaan vaikea uskoa että osa musliminaisista käyttää burkhaa vapaaehtoisesti. Osalla näin toimivista musliminaisista on vieläpä feministiset perusteet valinnalleen: he käyttävät huivia etteivät miehet arvioisi heitä vain heidän sulojensa vaan älykkyyden ja persoonallisuuden perusteella. Samasta syystä kai extreme-feministit Suomessakin viittaavat kintaalla meikeille ja hepeneille.
Miesten himokkaiden katseiden hillitsemiseen pyritään vieläkin rajummin keinoin: Mm. Kamerunissa harjoitetaan nuorten tyttöjen rintojen prässäystä, jossa rintoja lytistetään erilaisilla kuumennetuilla esineillä kuten tulikuumilla kivillä. Suojellakseen tyttäriään hiv-tartunnalta ja ei-toivotulta raskaudelta äidit pyrkivät rinnat litistämällä tekemään tyttäristään seksuaalisesti epäviehättäviä. ”Prässätyt” tytöt eivät ehkä koskaan pysty imettämään ja altistuvat mm. rintasyövälle, kystalle ja jatkuvalle kivulle.

Vaikka keinot vaihtelevat eri kulttuureissa seksuaalisuuden ylikorostamisesta sen tukahduttamiseen, perimmäisenä tavoitteena on naisen markkina-arvon nostaminen. Mikä pahinta, kaiken takana on usein hyvää tarkoittava oma äiti, joka haluaa tyttärensä vastaavan yhteisön normeja ja pääsevän pikimmiten naimisiin. Kunpa naiset kaikkialla oppisivat arvostamaan ja rakastamaan itseään, toisiaan ja ruumistaan, ei heidän tarvitsisi naimisiin päästäkseen jatkaa vahingollisia perinteitä – eikä toimeen tullakseen ja arvostusta saadakseen mennä naimisiin.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Hyvikset ja pahikset


Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.7.2008

Edelleen löytyy niitä, joiden mielestä ilmastonmuutos on vain kupla, ja voimme surutta jatkaa nykyisen kaltaista energian ja raaka-aineiden kerskakulutusta. On myös niitä, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen olevan totisinta totta mutta EU:n ja etenkään Suomen ei pidä osallistua ilmastotalkoisiin ennen kuin Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet ovat mukana vähintään samalla panoksella. Sitten on niitä, joiden mielestä Suomenkin kenties pitäisi kantaa kortensa kekoon, mutta ilman lisäkustannuksia. Tässä porukassa lasketaan uutterasti paljonko EU:n energiapolitiikka vuosittain maksaa kuluttajalle ja teollisuudelle.

Ja sitten on niitä, jotka ovat niin huolissaan planeettamme tulevaisuudesta, sukupuuttoon kuolevista lajeista (1000/vrk), saastuvista meristä, kasvavista jätevuorista, hiipuvista öljy- ja uraanivarannoista jne. että ovat valmiita tinkimään kulutuksestaan, käyttämään aikaa lajitteluun ja maksamaan luomulisää. Tässä joukossa ajatellaan, että Suomella, EU:lla ja länsimailla on taloudellisten, poliittisten ym. resurssiensa puolesta ainutlaatuinen mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus näyttää tietä ilmastopolitiikassa. Aina on toki joukossa niitä, joiden mielestä energialamppuihin siirtyminen ja kasvisruuan suosiminen on hyödytöntä piipertelyä.

Moneen junaan menijöitä löytyy muidenkin teemojen ympäriltä: On niitä, joiden mielestä eläimet ovat raaka-ainetta, jonka kärsimyksistä ei tarvitse piitata – erityisesti jos kärsimys on perusteltua taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Ja niitä, joiden mielestä kaikilla lajeilla on – ellei itseisarvo – niin ainakin oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen ja oikeus välttää tarpeetonta kipua ja tuskaa. Jälkimmäinen porukka on useimmiten valmis luopumaan minkkiturkeistaan ja maksamaan enemmän eettisesti tuotetuista elintarvikkeista ja kemikaaleista.

On niitä, joiden mielestä globalisaatio on Länsimaiden kerskakulutuskulttuurille uhka, joka pitää eliminoida tuontitullein, tukiaisin ja kuluttajaboikotein. Tälle porukalle hyvä onni ”elämän arpajaisissa” ei aiheuta omantunnontuskia tai auttamisvelvoitetta. ”Sivistymättömät afrikkalaiset korruptoituine hallitsijoineen ovat itse syypäitä alikehitykseen ja nälänhätään.” Ja on niitä joiden mielestä on häpeällistä, ettei Suomen kaltainen hyvinvointivaltio täytä YK:n asettamaa 0,7 %/BKT kehitysapuvelvoitetta ja että epäreilut kansainvälisen kaupan rakenteet syövät kehittyviltä mailta kaksinkertaisesti sen summan, jonka ne saavat kehitysapuna.

On niitä joiden mielestä Suomi ja suomalainen sosiaaliturva kuuluu vain syntyperäisille suomalaisille, eikä tänne kaivata ulkomaaneläviä kunniallisten kansalaisten siivellä elämään. Ja on niitä, joiden mielestä työvoimapulan uhkaamalla Suomella on sekä itsekkäät että humanitääriset syyt avata ovet turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja muillekin maahan pyrkijöille. Jälkimmäisessä porukassa tunnetaan myötätuntoa sodan, luonnonkatastrofien, henkilökohtaisen vainon yms. uhreja kohtaan. Ajatellaan kenties että jotain vastaavaa voisi tapahtua itsellekin ja silloin olisi mukava kun joku ojentaisi auttavan kätensä. Tai ajatellaan, että koska on onni asua maassa, jossa ei tarvitse ponnistella selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään, omista resursseista liikenee myös huonommassa asemassa olevien auttamiseen.

On toisin sanoen niitä, joiden elämää säätelee oma napa, peilikuva ja pankkitilin saldo. Ja on haihattelijoiksi, idealisteiksi, utopisteiksi ja piipertäjiksi kutsuttu maailmanparantajien joukko, joka pyrkii tekemään maailmasta edes hitusen paremman paikan elää. Viimeksi mainittuja voi bongata mm. Porin kävelykadulle 18.7. pystytettävällä Mahdollisuuksien Torilla, jolla kansalaisjärjestöjen vapaaehtoiset esittelevät toimintaansa. Vastakkainasettelun hälventämiseksi lisättäköön loppuun vielä, ettei kukaan onneksi ole läpeensä pahis tai täydellisen hyvis.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Viihteen ja urheilun (epä-)pyhä liitto


Kolumni / Satakunnan Kansa, 2.7.2008

Keskustelu Tiibetin tilanteesta ja Pekingin olympialaisten boikotoimisesta on jäänyt jalkapallon EM-kisojen jalkoihin. Politiikka ja urheilu on useimpien suomalaisten mielestä edelleen syytä pitää toisistaan mahdollisimman kaukana. Kärkipoliitikoista vain tuore ulkoministeri Stubb uskalsi olla eri mieltä. Huippu-urheilijoista puolestaan vain valtio-oppia opiskeleva Olli-Pekka Karjalainen mainitsi jonkinasteisista tunnontuskista kisaisännän ihmisoikeusrikkomuksiin liittyen.

Boikotin vastustajat ovat sikäli oikeassa, että on turha valittaa kun p-t ovat jo housussa: kisojen myöntämistä Kiinalle olisi aikanaan pitänyt tarkemmin harkita ja ainakin kytkeä valinta konkreettisiin ihmisoikeusvaateisiin. Olympialaisten kohdalla voi myös aiheellisesti kysyä, kenen – urheilijoiden, valtiomiesten vai suuren yleisön – boikotti tehokkaimmin tukisi Kiinan ihmisoikeustilannetta. On ymmärrettävää ettei arvokisamenestyksellä elantonsa hankkiva ja siihen vuosia tähdännyt urheilija hevin jätä kisoja väliin vain koska muutama tiibetiläinen on tyytymätön Kiinan miehitysvaltaan.

Totta sekin, ettei muutaman suomalaisurheilijan (sen enempää kuin poliitikon) poisjäänti kisoista heilauttaisi Kiinan johtoa suuntaan tai toiseen. Kisojen boikotointi näiden tahojen osalta olisikin lähinnä symbolinen ele, jolla suuren yleisön huomio saataisiin kiinnitettyä Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin. Sitä kautta olisi ehkä mahdollista aikaansaada esim. eurooppalaisten kuluttajien Kiinaan ja kiinalaisiin tuotteisiin kohdistama osto- ja matkustusboikotti.

Kaikin puolin kunnolliset ja lainkuuliaiset urheilijat eivät kuitenkaan moiseen ryhdy. Boheemeille musiikki- ja elokuvatähdille sen sijaan on sallitumpaa ottaa kantaa maailman menoon. Parin viikon takaiselle Jon Bon Jovin Helsingin keikalle virittäytyäkseni katsoin bändiä käsitelleen dokumentin, jossa Jon paljastui Al Goren presidentinvaalikampanjan avoimeksi tukijaksi. Goren kampanjassa kunnostautuivat monet muutkin viihdemaailman supertähdet. Arvokisaboikottia vastaava uhraus muusikolta olisi tosin esiintymisboikotti tai vähintäänkin sovitun keikan peruminen. Fanien suuttumus moisessa tapauksessa saattaisi kohdistua osin maansa johtoon, osin kuitenkin itse esiintyjään. Urheilukisatkaan eivät kaadu yhden tai kahden osallistujan boikottiin, tosin kirkkaimpien tähtien poisjäänti himmentäisi kisojen hohtoa.

Riippumatta boikottien tms. vaikutuksesta päättäjiin, faneihinsa tähdillä on paljon valtaa. Koska suuri osa idoleihinsa intohimoisesti suhtautuvista faneista ei suhtaudu yhtä intohimoisesti politiikkaan, idolien kannanotot voivat hyvinkin vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Innokkaimmat republikaanifanit ehkä polttivat JBJ-levykokoelmansa Goren kampanjan aikaan, mutta 120 miljoonaa levyä myyneelle maailmantähdelle sillä ei liene suurtakaan merkitystä. Uraansa aloittelevan artistin kannattaa sen sijaan olla varovaisempi politiikkaan sekaantuessaan.

Tukiryhmään kuulumisesta ei ole pitkä matka politiikan ytimeen. Moni viihdeurallaan jäähdyttelevä (tai sille lisäpotkua hakeva) tähti innostuu testaamaan suosiotaan myös vaalikarjan keskuudessa. Urheilijalle yhteiskunnalliset mielipiteet ja ura politiikassa sallitaan vasta urheilu-uran jälkeen, mutta sitten tie Arkadianmäelle onkin apposen auki. Suorin tie eduskuntaan tuntuu ainakin Suomessa olevan panostus huippu-urheiluun! En tiedä paljonko maailma paranisi urheilijoiden ulostuloilla, mutta vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäen mukaan ainakin suomalainen jalkapallo kasvattaisi yleisömääriään palaamalla voimakkaampaan vastakkainasetteluun, jossa seurat entisaikojen tapaan profiloituisivat oman kaupunkinsa, kaupunginosansa tai tietyn yhteiskuntaluokan joukkueeksi.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Väsynyt mutta onnellinen



Kolumni / Satakunnan Kansa, 18.6.2008

Omistettakoon tämä kolumni kuusiviikkoiselle kuopuksellemme, jonka ympärillä arki ja ajatukset pitkälti pyörivät. Olimme kaveripiirimme viimeisiä perheenperustajia – oli niin monta projektia toteutettavana ja paikkaa nähtävänä. Uraorientoituneena ihmisenä kuvittelin myös äitiys- ja vanhempainlomalle jäämisen muumioivaksi helvetiksi, josta en tervejärkisenä selviäisi.

Yllättäen elämä ei loppunutkaan lasten syntymään, huoleton elämä kylläkin. Huoleton elämä ei kuitenkaan ole yhtä kuin onnellinen elämä. Huoli lapsesta viestii juuri siitä, että vanhemmalla on suojeluksessaan jotain korvaamattoman arvokasta. Ajankäyttö ja intressit muuttuvat myös melkoisesti. Tänä keväänä pääsiäisen ohjelmistoon kuului esikoisen vieminen Titi-Nallen taloon. Voi sitä riemua, jonka me vanhemmat koimme pojan hihkuessa ilosta. Lapsen tyytyväisyys ilahduttaakin vanhempia usein enemmän kuin puhtaasti omaksi nautinnoksi ajateltu rokkikonsertti, elokuvailta tai ravintolaillallinen!

90 % lapsen kanssa vietettävästä ajasta on ihanaa ja antoisaa, 10 % jotain muuta. Mielenkiintoista on että 90 % ulkopuolisille näyttäytyvästä lapsiperheen arjesta koostuu raivareista kaupan kassalla, huonosti nukutuista öistä, kuihtuneesta sosiaalisesta elämästä, riutuvasta parisuhteesta, sekasortoisesta kodista jne. Kaikki nämä elementit ovat toki osa lapsiperheen arkea, mutta niihin oppii suhtautumaan lungisti. Väsynyt mutta onnellinen kuvastaa aika hyvin olotilaa monessa pikkulapsivaihetta elävässä taloudessa. Vielä kun oppisi muistamaan, että sotkiessaan lapset harjoittavat luovuuttaan ja kiukutellessaan ihmissuhdetaitoja ja halujensa kontrollointia, vanhemmuus olisi täydellistä.

Vain parisuhteen kuihtumiseen pitäisi suhtautua vakavasti, ei vain lasten vuoksi vaan koska jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En tiedä tunnenko myötätuntoa yksihuoltajia kohtaan enemmän siksi, ettei kukaan ole heidän kanssaan siivoamassa lapsen öisiä oksennuksia, vai pikemminkin siksi ettei kukaan ole jakamassa huikaisevia onnentunteita lapsen oppiessa uusia asioita tai nukahtaessa tuhisten vanhempien väliin. Siksi tuntuukin käsittämättömältä kuulla vanhemmista, jotka eroavat siksi, että yhteishuoltajuuden myötä joka toinen viikko tai vähintään viikonloppu on ”aikaa itselle ja omille projekteille”.

Jossain mättää, jos edes lapsen saaminen ei karista itsekkyyttä! Filosofi Maija-Riitta Ollila muotoili ajan hengen osuvasti eräässä haastattelussa: ”Platon kääntyisi haudassaan jos tietäisi millaisten hallitsemattomien halujen verkossa nykyihminen tempoilee.” Halujen ylitarjonta pakottaa Ollilan mukaan nykyihmisen jatkuvaan monisuorittamiseen. Kun koko ajan on monta rautaa tulessa, ei mitään pysty tekemään keskittyneesti ja täysin rinnoin.

Esikoista odottaessani minäkin kieltämättä protestoin sitä, että joutuisin – toisin kuin mieheni – jättäytymään pois työelämästä ja keskittymään kotiin ja lapseen. Tajusin kuitenkin nopeasti miten valtavasti mieheni menetti startatessaan joka aamu töihin ja palatessaan iltapäivällä, kun pojan valveillaoloaikaa oli enää muutama tunti jäljellä. (Miesten) tasa-arvon nimissä kehotankin kaikkia moderneja miehiä ottamaan mallia vaikkapa kansanedustaja Ville Niinistöstä, joka käytti neljä kuukautta perheen vanhempainvapaista – keskittyäkseen lapsiinsa.

Modernit miehet tajuavat varmasti myös, että jos joku ansaitsee lapsen synnyttyä rentouttavan illanvieton, se on yhdeksän kuukautta huonovointisuudesta, kivistävistä rinnoista, ailahtelevasta mielestä ja päälle päätteeksi synnytyskivuista kärsinyt äiti. Jätettäköön siis hyvästit käsittämättömälle varpajaisperinteelle ja isukeille, jotka eivät krapulaltaan pysty pitämään perheen uutta tulokasta edes sylissään. Meidän perheessä tästä asiasta ei onneksi tarvinnut edes keskustella.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!



Kolumni / Satakunnan Kansa, 4.6.2008

Feministinen aikakauslehti Tulva hyökkäsi tuoreessa numerossaan taantumuksellisina pitämiään miesaktivisteja vastaan otsikolla ”Tulta munille”. Tästäkös miesaktivistit pillastuivat ja aihetta käsitelleessä A-studiossa (7.5.) saimme kuulla, etteivät miespolot uskalla edes puhua miesten ongelmista tässä naisten dominoimassa yhteiskunnassa, jossa tasa-arvovaltuutettukin keskittyy vain naisten aseman kohentamisen.

Syntyneestä porusta päätelleen miesten merkittävin tasa-arvo-ongelma on aktiivinen naisasialiike, vaikka feministien provokaatio itse asiassa mahdollisti miesten todellisten tasa-arvo-ongelmien pääsyn päivänvaloon: A-studion lähetyksessä tutkija Pasi Malmi listasi erityisesti miehiin kohdistuvina epäkohtina kovemmat tuomiot, lyhyemmän ja sairaamman elämän, vähäisemmän vapaa-ajan, pakollisen asepalveluksen sekä ero-isien heikomman aseman huoltajuuskiistoissa.

Naisasialiikkeen keskeisiä huolenaiheita ovat vastaavasti naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta, synnytysikäisten naisten työmarkkinasyrjintä, miehiä matalammat palkat jopa samasta työstä sekä naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoportaassa. Jotkut ovat tosin sitä mieltä, että naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoasemissa johtuu naisten matalasta riskin- ja stressinsietokyvystä sekä kunnianhimottomuudesta.

Itsekin olen taipuvainen uskomaan, että miespopulaatiossa on enemmän potentiaalisia johtajia kuin naispopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ei missään tapauksessa ole johdettavissa, että miehet automaattisesti olisivat naisia parempia johtajia. Usko perustuu sitä paitsi olettamukseen että ns. miehiset ”kovat” ominaisuudet ovat valttia johtamisessa. Miehethän toimivat tunnetusti järjellä, naiset sydämellä. Viime aikoina on kuitenkin kyseenalaistettu onko tehokkuus arvokkaampaa kuin inhimillisyys ja korostettu mm. tunneälyn merkitystä johtajuudessa. Yleisesti taidetaan myös ajatella, että naispopulaatiossa on enemmän ”hyviä” huoltajia kuin miespopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ole johdettavissa, että naiset automaattisesti olisivat miehiä parempia huoltajia. Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!

Nuori Albert Halonen (SK 31.5.) kirjoittaa kiitetyssä yo-aineessaan: ”Mikään ei ole niin inhottavaa kuin katsella nykyään, kuinka naiset änkeävät itseään fanaattisessa vimmassaan miesten tarkkaan valituille reviireille.” Miesten reviiriksi Halonen mainitsee mm. palkkatyön; naisten olisi syytä keskittyä pullien paistamiseen ja kakaroiden kaitsemiseen. Halonen jatkaa: ”Mies ahdistuu, kun ei saa toteuttaa itseään. Ruumiillista työtä ei ole, metsään et voi paeta ajamatta ensin satoja kilometrejä pohjoiseen.” Hassua, että miehet ahdistuvat kun eivät voi toteuttaa itseään, sillä aika moni nainen ahdistuu juuri ”toteuttaessaan itseään” (siinä roolissa jonka moni mies hänelle soisi) – neljän seinän sisällä kurahousujen ja kakkavaippojen seassa. Siinä mielessä yhdyn Haloseen (sikäli kun häntä oikein tulkitsen), että naisjärjestöjen olisi hyvä kiinnittää huomiota myös naisvaltaisten toimialojen ja kotiäitiyden matalaan statukseen sen ohella että pyrkivät miehiksi miesten johtopaikoille. Toistaiseksi useamman vuoden kotonaolo lasten kanssa ei ole varsinainen meriitti työnhaussa.

Naisten tasa-arvo-ongelmat ovat kieltämättä saaneet viime vuosina paljon palstatilaa. Varmaa on kuitenkin, etteivät miesten tasa-arvo-ongelmat ole tästä syystä syntyneet tai kärjistyneet. Miesasialiike lyö päätään seinään kohdistaessaan hyökkäyksensä naisasialiikkeeseen, semminkin kun naisjärjestöjen tavoitteet esim. vanhemmuuden jakamisesta tukevat miestenkin tavoitteita. Tuskin feministeillä olisi myöskään mitään miesten pidempää ja terveempää elämää tai lyhyempää asepalvelusta vastaan. Mies- ja naisasialiikkeen vastakkainasettelu onkin silkkaa resurssien haaskausta!