Tasa-arvo ei ole valmis

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.2.2015

Satakunnassakin feministisiä kansanedustajaehdokkaita 

4.2. STM:n tasa-arvoseminaarissa puhunut Euroopan komission tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta vastaava johtaja Salla Saastamoinen löi tylyt lukemat tauluun: Nykytahdilla kestää yli 20 vuotta ennen kuin EU-maiden parlamenteissa ja suurimpien yritysten hallituksissa on vähintään 40 % naisia, vähintään 30 vuotta ennen kuin 75 % eurooppalaisnaisista on työelämässä, vähintään 40 vuotta ennen kuin kotityöt jakaantuvat perheissä tasan ja vähintään 70 vuotta ennen kuin samapalkkaisuus toteutuu.

Seminaarissa puhui myös Ruotsin Feministinen aloite -puolueen puhenainen Gudrun Schyman, jossa oli enemmän karismaa kuin kaikissa ennen häntä esiintyneissä suomalaispoliitikoissa yhteensä. Schyman kiteytti suomalaisen tasa-arvopolitiikan ongelman osuvasti: Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä tasa-arvon tärkeydestä ja siitä että jotain täytyisi tehdä. Harva kuitenkaan osaa nimetä konkreettisia keinoja asioiden kuntoon saattamiseksi, eikä ainakaan pidä haasteita riittävän suurina nostaakseen ne vaalien kärkiteemoiksi.

Ruotsissakin tasa-arvokysymykset pysyivät marginaalissa kunnes Schymanin puolue alkoi tosissaan haastaa muita puolueita tarkentamaan tasa-arvotavoitteitaan. Puolueelle ehdotettiin toisen nimen käyttöä, koska ”feminismi pelottaa ja karkottaa.” Schyman joukkoineen ei tähän suostunut. Hän päätti selittää kerta toisensa jälkeen niin feminismiä kavahtaville kuin kannattavillekin, että feminismillä tarkoitetaan ennen kaikkea valta-analyysia. Feminismi on Schymanin mielestä työkalu tasa-arvotavoitteiden saavuttamiseksi. Valtarakenteita ja vallanpitäjiä analysoimalla tunnistetaan kenen etuja nykyiset yhteiskuntarakenteet ja -politiikat palvelevat.

Viime vuonna Feministinen aloite sai ensimmäisen edustajansa europarlamenttiin, valtuutettuja 13 kuntaan ja kahdeksankertaisti kannatuksensa valtiopäivävaaleissa jääden niukasti alle 4 % äänikynnyksen. Puolueella on enemmän jäseniä kuin monilla valtiopäiväpuolueilla, sen nuorisojärjestö on maan kolmanneksi suurin ja Uppsalan yliopistossa suurin puolue.

Feministisen aloitteen innoittamana Naisasialiitto Unioni käynnisti Feministiset vaalit -kampanjan (feministisetvaalit.fi), joka pyrkii saattamaan yhteen feministiset äänestäjät ja eduskuntavaaliehdokkaat läpi puoluekentän. Kampanjassa kannustetaan ehdokkaita tuomaan esiin tasa-arvopoliittiset tavoitteensa ja kerätään heille äänestäjiä. Tätä kirjoittaessani 1137 äänestäjää oli luvannut antaa äänensä feministi-ehdokkaalle. jollaisiksi oli ilmoittautunut 163 ehdokasta. Heistä neljä on Satakunnasta, ja näistä kaksi on miehiä. Arvaatko ketkä?

Jähmettynyt mutta vakaa Suomi

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 19.1.2015

"Startupeista ei synny uutta Nokiaa ellemme opi haastamaan toisiamme rakentavassa hengessä"

Jussi Valtonen kuvaa Finlandia-palkinnon saaneessa romaanissaan ”He eivät tiedä mitä tekevät” vuoden 1994 Helsinkiä akateemiselle uralle tähtäävän amerikkalaisen Joen silmin. Joen mielestä suomalaiset tutkijat ovat laiskoja ja opiskelijat käyvät tenteissä lukematta mitään, Joen laboratorioapulaisiksi palkkaamista jatko-opiskelijoistakin toinen kehtaa hankkiutua raskaaksi, toinen kärsii mielenterveysongelmista. Elämä Suomessa on kuin dementia, jokainen kuukausi tuhoaa aivosoluja. Joe kaipaa ympäristöön jossa hänet haastettaisiin ajattelemaan terävämmin, tekemään enemmän ja paremmin – takaisin Amerikkaan. Suomessa hän pelkää taantuvansa ja tottuvansa siihen ettei keneltäkään vaadita mitään.

Jos Valtosen kuvaus osuu puoliksikaan oikeaan, paljon on suomalaisyliopistoissa tapahtunut 20 vuodessa. Kirsi-Mari Kallio tutki viime vuonna julkaistussa, paljon julkisuutta saaneessa väitöskirjassaan suoritusmittauksen vaikutuksista suomalaisiin yliopistoihin. Kallion mukaan suurimmat uudistukset liittyvät valtionohjauksen muutokseen resurssi- ja budjettiperäisestä tulosorientoituneempaan suuntaan sekä yliopiston johdon muuntautumiseen kohti yritysmäistä ammattijohtoa. On syntynyt uusi ”suoritusmittausorientoitunut akatemia” ja yliopistoista on Kallion haastattelemien tutkijoiden mielestä tullut maisteri- ja paperitehtaita.

Vaikka suomalainen työelämä on muuallakin kuin yliopistoissa muuttunut raadolliseksi ja vaatimukset kasvaneet paikoin mahdottomiksi, jäin Joen ”purkausta” lukiessani pohtimaan olisiko meillä edelleen parantamisen varaa toistemme rakentavassa haastamisessa. Näppituntumalla voi todeta, ettei suomalaisissa työyhteisöissä jaeta sen enempää kehuja kuin kehittävää kritiikkiäkään. Heikostikin suoriutuva työntekijä saa elää siinä uskossa että selviää töistään mallikelpoisesti, kunnes hänelle näytetään yllätyksekseen ovea. Reilumpaa olisi antaa kehittymisen mahdollisuuksia matkan varrella.

Jotain Suomessa tehdään silti perustavanlaatuisesti oikein. Suomi voitti jälleen maailman vakain maa -tittelin amerikkalaisen The Fund for Peace -järjestön mittauksessa ja oli ainoana maana luokassa "erittäin vakaa". Yhdysvallat oli listan sijalla 20. Vuonna 2010 maailman vakain maa oli Norja, sen jälkeen Suomi on vienyt voiton. Emme ehkä kansakuntana edelleenkään ole maailman innovatiivisimpia startup-visionäärejä. Teemme mieluummin hitaita lehmänkäännöksiä kuin äkäisiä täyskäännöksiä. Mutta luotamme toisiimme ja viranomaisiimme juuri sellaisina jähmeinä jöröinä kuin olemme ja pyrimme huolehtimaan siitä, ettei kukaan jää menestyjien jalkoihin. Siinä on amerikkalaisellekin ihmettelemistä vuoden 2015 Suomessa.

Kattilat täynnä puuroo

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.12.2014

Jos maailman ruoka jaettaisiin tasan, maapallon seitsemän miljardia ihmistä saisivat päivittäin 2800 kilokaloria. Se ylittää ihmisen päivittäisen energiatarpeen. Lähes miljardi ihmistä näkee kuitenkin nälkää. Toiset kaksi miljardia ei saa ravinnostaan riittävästi hiven- ja valkuaisaineita eikä vitamiineja. Keskeisiä syitä ruokaturvan toteutumattomuuteen ovat köyhyys ja ruokatuotannon tehottomuus ketjun eri vaiheissa. Kolmasosa ruuasta häviää. Hävikkiä aiheuttavat kehitysmaissa rotat, linnut ja hyönteiset sekä ongelmat viljelykasvien korjuussa ja varastoinnissa. Kehittyneissä maissa kotitaloudet heittävät ruokaa pois.

Samaan aikaan kun kierrätysinto on kasvanut, eikä käytetyn tavaran ostamiseen liity samanlaista häpeää kuin aiemmin, suomalaiskodit heittävät vuosittain roskiin 120–160 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa (23 kg/hlö). Kauppojen hävikki on tähän verrattuna pientä, kiloissa laskettuna puolet kotitalouksien ruokahävikistä. Kauppojen ylijäämäruuan käyttöä on myös helpotettu vapauttamalla kaupat lahjoittamaan entistä enemmän ruokaa hyväntekeväisyyteen. Ympäristö kiittää, samoin ne yhä runsaslukuisemmat suomalaiset jotka elävät hyvän tahdon varassa.

Lapsia opetetaan jo päiväkodissa ottamaan lautaselle vain sen verran kuin jaksaa syödä. Aikuisia pitäisi opettaa ostamaan ruokaa vain sen verran kuin napa vetää.  Kotitalouksien ruokahävikin määrä ei Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) Foodspill-tutkimuksen (2010) mukaan riipu koulutustasosta, asuinpaikasta tai siitä tehdäänkö ruokaa kotona vai ei. Ruokahävikki on sukupuolikysymys! Ruokahävikkiä syntyy keskimäärin 26 kg jos perheen ruokaostokset tekee nainen, vain 18 kg jos kaupassa käy yleensä mies. Jos mies ja nainen tekevät ruokaostokset pääasiassa yhdessä, hävikkiä syntyy 19 kg. Eniten ruokaa menee roskiin yksin elävillä naisilla, mikä ainakin osittain johtuu myös liian suurista pakkauskoista.

Jos joulun ruokaostokset on tekemättä, ostosten mitoitusta todelliseen kulutukseen kannattaa harjoitella jo jouluna. Harva haluaa tai jaksaa syödä jouluruokia muutamaa päivää kauempaa. Perheenäitejäkään ei enää arvoteta sen mukaan, montako sorttia pöydästä löytyy. Jos vahinko on jo tapahtunut, ostos-överit suotakoon jouluna – oleellisempaa on mitä kaupasta päätyy jääkaappiin vuoden muina aikoina. Kun napa on joulun jälkeen piukassa kinkkua, voi myös pohtia omaa lihankulutustaan.  Ravintoasiantuntijat suosittelevat että suomalaiset pudottaisivat lihankulutustaan 80 kilosta 25 kiloon. Isossa kuvassa voi miettiä että vuoteen 2050 mennessä maailman väestö kasvaa yhdeksään miljardiin. Samalla väestö vaurastuu, mikä yleensä merkitsee lihankulutuksen kasvua. Liharavinnon tuottaminen vaatii kuitenkin kuusinkertaisesti enemmän peltoa kuin kasviravinto.

Onko lapsella oikeus ajatella mitä haluaa ja uskoa mihin haluaa?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 20.11.2014

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin 20.11.1989 kymmenen vuoden työn seurauksena. Se on maailman laajimmin hyväksytty ihmisoikeussopimus, jota juhlistetaan vuosittain lapsen oikeuksien päivänä. Tänään juhlitaan sopimuksen 25-vuotispäivää.

Sopimus muutti lapsen oikeuden hyvään ja turvalliseen lapsuuteen hyväntekeväisyydestä valtioita oikeudellisesti sitovaksi velvoitteeksi. Lapsen oikeudet ovat parantaneet myös suomalaislasten elämää. Esimerkiksi kuritusväkivalta on vähentynyt selvästi.

Toisaalta esim. lasten kuulemisessa ja osallistumisen mahdollisuuksissa on vielä parannettavaa. Lapsen mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä sekä osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti päätöksentekoon lisää tyytyväisyyttä elämään. Kakkosluokkalainen esikoiseni kertoi ylpeänä miten oppilaat olivat lukuvuoden alussa itse laatineet luokan säännöt. Itse kirjotettuihin ja yhteisesti hyväksyttyihin sääntöihin luonnollisesti myös sitoudutaan paremmin kuin opettajan sanelemiin sääntöihin.

Myös poliittisten päätösten vaikutukset lapsiperheisiin ja lasten tulevaisuuteen tulisi arvioida perusteellisemmin. Lapset kantavat niiden päätösten seuraukset joita teemme nyt esimerkiksi ympäristön suhteen.

25-vuotisjuhlavuoden teema - lapsen oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan - ei sekään aina toteudu riittävästi aktiviteeteista toiseen kiiruhtavissa suomalaisperheissä.

Kirkon lapsityöntekijöiden (1996) kynästä lähteneet ”Lapsen kymmenen käskyä vanhemmille” kääntävät lapsen oikeudet vanhempien velvollisuuksiksi. Vaikka lapsella on oikeus tulla kuulluksi, esittää toiveita ja mielipiteitä, vanhemmalla on velvollisuus asettaa rajat ja kertoa miksi kaikkea ei voi saada ja miksi 6-vuotias ei voi pelata 15-vuotiaille tarkoitettuja pelejä. Lapsen 10. käsky vanhemmalle kuuluukin: ”Älä anna minulle kaikkea mitä minä haluan, sillä vapaamielisyytesi on usein vain välinpitämättömyyttä, anteliaisuutesi huonoa omaatuntoa, suvaitsevaisuutesi voimattomuutta ja joustavuutesi mukavuudenhalua.”

Lapsen oikeuksien lisäksi lapset ansaitsevat oman liputuspäivän siinä missä äidit ja isätkin! Sisäministeriö on määrännyt valtion virastot ja laitokset liputtamaan 20.11. ja suosittelee yleistä liputusta muillekin. Tavoitteena on vakiinnuttaa lapsen oikeuksien päivä liputuspäiväksi. Vedä siis lippu salkoon tai liputa somessa jakamalla sivulla facebook.com/UNICEFFinland tänään klo 7.00 julkaistu digilippu. Tarkista samalla vastaus otsikon kysymykseen sivulta lapsiasia.fi/lapsen_oikeudet. Mikä tärkeintä, toimeenpane lapsen oikeuksien päivän kunniaksi lapsen kymmenen käskyn 3. käsky: ”Muista pyhittää aikaa myös minulle, sillä miten käytät aikasi, niin jaat sydämesi.”

Onko feminismistä tulossa salonkikelpoista?

(julkaistu Satakunnan Kansassa 27.10.2014)

Ruotsissa feministinen puolue sai eurovaaleissa paikan Euroopan parlamenttiin. Suomessa joukko tunnettuja miehiä julistautui pari viikkoa myöhemmin feministeiksi #fsana-kampanjassa. Pop-tähti Beyoncé julistautui feministiksi elokuisessa MTV Video Music Awards -gaalassa, brittinäyttelijätär Emma Watson syyskuussa avatessaan UN Womenin HeForShe-kampanjan, jonka tavoitteena on saada miljardi miestä mukaan puolustamaan naisten oikeuksia tasa-arvon saavuttamiseksi.

Tätäkin palstaa viljelee ainakin kaksi julkifeministiä. Onko feminismistä tulossa salonkikelpoista? Ei ole. Suurin syy on feminismiin virheellisesti liitetty miesviha, joka saa monet naisetkin karttamaan feminismiä. Naisporukan taannoisessa illanvietossa eräs naisista julisti vihaavansa feminismiä koska hänen mielestään nyky-Suomessa tossun alla ovat pikemminkin miehet kuin naiset: miehet tekevät monessa perheessä sekä miesten että naisten työt ja erotilanteissa naiset estävät isiä pitämästä yhteyttä lapsiinsa. Toisekseen yhteiskunnan tehtävä ei ole määrätä miehiä imuroimaan, eikä puuttua siihen kumpi vanhemmista jää kotiin hoitamaan lapsia.

Siinä missä miehet edelleen jyräävät politiikassa ja bisneksessä, naisia todellakin suositaan mm. avioerotilanteissa (SK 23.10.). Miesten ja naisten tasa-arvo-ongelmien vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole hedelmällistä koska ratkaisut ongelmiin eivät poissulje toisiaan. On totta ettei ole yksin yhteiskunnan ja lainsäätäjien tehtävä fiksata tasa-arvoa sen enempää naisille kuin miehillekään. Miesten pitää oppia vaatimaan tasa-arvoa perhe-elämässä ja erotilanteissa. Naisten pitää oppia vaatimaan valtaa ja vastuuta työelämässä. Vaikka sukupuolikiintiöitä säädettäisiin lailla ja kaikki miehet lähtisivät tasa-arvotalkoisiin, naiset eivät murra lasikattoa ennen kuin itse uskovat olevansa yhtä osaavia kuin miehet, lakkaavat pelkäämästä epäonnistumista, kyseenalaistavat arkiset sukupuolittuneet käytännöt ja ryhtyvät kannustamaan toisiaan. Perhevapaiden kiintiöinti ei vastaavasti auta elleivät miehet myös käytä oikeuttaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä että miehet tekisivät kaiken tai että miehet tekisivät ”naisten työt” ja naiset ”miesten työt”. Pikemminkin tavoite on että niin kotitöiden kuin perhevapaidenkin jakamisesta keskusteltaisiin perinteisiin sukupuolinormeihin kahliutumatta, ja että yhteiskunta tukisi erilaisia valintoja. Vastaavasti työelämässä pitäisi ratkaista korvien väli, ei jalkoväli.

Feminismi ei pyri sukupuolettomuuteen eikä sukupuoliroolien hävittämiseen vaan niiden venyttämiseen. Suurimmalle osalle feminismi symbolisoi kuitenkin jotain aivan muuta. Se panee joskus miettimään pitäisikö feminismi-termistä keskustelun sijaan keskittyä edistämään sen keskeisintä tavoitetta, sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Aktivoi sisäinen aktivistisi

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.9.2014)

Olen kolumnisti- ja mielipidekirjoitteluvuosien aikana onnistunut näkemään vaivaa asioista, joihin ei monen mielestä kannattaisi aikaa uhrata. Olen puolustanut muun muassa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa, Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja, tuotantoeläinten oikeuksia ja jopa merimetsoja.
Miksi murehdin moisia, kun maailmassa on ”oikeitakin” ongelmia, kuten Ukrainan kriisi tai Euroopan taloustaantuma?

Ihmettelijöiden mielestä vasta taloudellinen tai sotilaallinen ulottuvuus tekee ongelmasta todellisen. Tasa-arvon, demokratian, ihmisoikeuksien saati eläinoikeuksien loukkaukset eivät tätä porukkaa hetkauta, johtuen mahdollisesti siitä, että kyseiset loukkaukset harvemmin kohdistuvat heihin tai heidän läheisiinsä.

Eläinsuojelijoiden missio kyseenalaistetaan herkästi, koska eläinten hyödyntämisen ”oikeutus” istuu syvällä luomakunnan herrojen selkäytimessä. Tämän on kokenut varmasti muun muassa valtakunnan julkisuuttakin kesällä saanut porilainen opiskelija Moona Hellsten, joka yrittää parantaa ranskalaisen eläintarhan oloja.

Myös virolaista eläinoikeusliikkeen esitaistelija Kadri Tapersonia vaaditaan toistuvasti toimimaan ihmisten hyväksi. Kun Taperson aikaisemmin työskenteli kehitysvammaisten lasten parissa, häntä muistutettiin tuon tuosta että terveilläkin lapsilla on ongelmia.

Tällä logiikalla voi kyseenalaistaa omistavan luokan etujen ajamisen leipäjonojen kasvaessa tai ompeluseuran villasukkalahjoitukset suomalaisvauvoille, kun rajan takana Karjalassa lapsia paleltuu hengiltä.

Mitä tulee rahalahjoituksiin, valittajien mielestä pientä summaa ei kannata lahjoittaa, koska sillä ei kuitenkaan saada mitään aikaan. Suurta summaa ei kannata lahjoittaa, koska raha menee kuitenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen hyvin palkattujen työntekijöiden taskuihin.

Kriitikoiden kannattaisi kohdistaa energiansa tärkeänä pitämiinsä kohteisiin muiden aktiivisuuden arvostelun sijaan. Haasteen voisi heittää myös niille, jotka keskittyvät yksinomaan oman hyvinvointinsa kasvattamiseen.

Kaikki auttaminen ja vaikuttaminen on arvokasta – myös auttajalle itselleen. On nimittäin tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ovat sekä onnellisempia että tyytyväisempiä elämäänsä kuin muut.

Jopa henkisesti huonokuntoiset voivat paremmin auttaessaan muita. Työnantajatkin voisivat lisätä työhyvinvointia sallimalla työajalla esimerkiksi tunnin vapaaehtoistyötä kuukaudessa (SK 24.8.).
Mitä rahaan tulee, ihmisen lahjoittaessa rahaa hyväntekeväisyyteen aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin ihmiseen saadessa rahaa. Muiden hyväksi käytetty raha lisää kuitenkin onnellisuutta enemmän kuin omaksi hyväksi käytetty.

Rajatut elämät

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 1.9.2014

Naiset törmäävät lasikattoon, pojat lasiseiniin

Kahden pojan äitinä olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana herkistynyt sille, miten ahtaaseen muottiin poikia yhä edelleen kasvatetaan. Siinä missä tyttö voi harrastaa jalkapalloa tai mäkihyppyä, tanssikoulujen ovet pysyvät (vanhempien toimesta) suljettuina monilta pikkupojilta - siitä huolimatta että esim. baletti on varmasti yksi fyysisimmistä urheilulajeista. Siinä missä tytön voi pukea siniseen, vihreään ja kaikkiin sateenkaaren väreihin, vaaleanpunaista ei löydy poikien vaatteiden vuorikankaistakaan. Pikkupojalle ei voi laittaa kynsilakkaa tai rannekorua ilman että osa aikuisista ja norminsa purematta nielleistä naapurin lapsista kohottelee kulmiaan. Siinä missä tyttö voi itkeä ja hakea lohdutusta satuttaessaan itsensä tai tultuaan kiusatuksi, poikaa kehotetaan lopettamaan ”turha ruikutus”. Pojan kuuluu viimeistään kouluiässä ”miehistyä” ja oppia kestämään pientä tönimistä ja kaverien herjaa.

Siinä missä pikkupojat vilpittömästi epäilevät osaavatko tytöt muka pelata pleikkaria tai naiset ajaa moottoripyörää, poikiin kohdistuva aikuisten asettama ”lasiseinä” estää heitä tekemästä mitään ”tyttömäistä” – ei siksi etteivät he osaisi vaan koska se ”ei sovi pojille”. Siinä missä tyttö voi haaveilla yhtä lailla kampaajan kuin automekaanikon ammatista, pojan ei ainakaan ääneen kannata haaveilla lentoemännän tai lastenhoitajan ammatista. Niinpä miehiä ei edelleenkään saada mm. sosiaali- ja terveysaloille, kun taas naisinsinöörejä on yli kaksinkertainen määrä 90-luvun alkuun verrattuna. Tytöille on onnistuttu vakuuttamaan että he osaavat matematiikkaa ja fysiikkaa siinä missä pojatkin. Miten pojat saataisiin vakuuttumaan että he voivat valita hoiva-ammatin siinä missä tytötkin?

Siinä missä tytöt voivat haaveilla erilaisista elämänpoluista, poikien ”vääränsuuntaisilta” haaveilta katkaistaan siivet varhain. Toisaalta työelämän lasikatot pitävät huolen siitä, että iso osa naistenkin urahaaveista jää toteutumatta. Varmimmin ura urkenee naiselle, kun muistaa olla ”yksi jätkistä”. Se käy helposti varsinkin jos voi ylpeänä kertoa jo nuorena olleensa ”sellainen poikatyttö”. Kuinka moni mies ylpeilee olleensa nuorena ”sellainen tyttöpoika” tai kertoo edenneensä urallaan olemalla työyhteisössään ”hyvä emäntä”?
Kun pojat tungetaan kapeaan muottiin kieltämällä ja väheksymällä kaikki ”tyttömäinen”, pojille tullaan vaivihkaa opettaneeksi että tytöt, tyttöjen harrastukset ja mielenkiinnon kohteet ovat tavalla tai toisella vähempiarvoisia. Toisin sanoen, varjelemalla poikia ahdasmieliseltä kasvatukselta varjelemme samalla tyttöjä ja naisia epätasa-arvoiselta kohtelulta!

Lätkää pelaavissa tai fanittavissa ja farkkuihin pukeutuvissa insinöörimiehissä ei ole mitään vikaa, mutta annetaan vähän tilaa muunkinlaisille tavoille olla poika ja mies!