Globaali talous vie, hallitukset vikisee

Kolumni / Satakunnan Kansa, 30.1.2008

Vapaakauppafundamentalismi, katastrofi-, ja karavaanarikapitalismi – mm. näitä termejä on viime viikkoina käytetty kuvaamaan StoraEnson aikeita sulkea Kemijärven ja Summan tehtaat ja Nokian päätöstä siirtää tuotantoa Saksasta Romaniaan. Saman teeman ympärillä pyörii No Logo –teoksellaan maailmanmaineeseen nousseen kanadalaisen Naomi Kleinin tuore teos Tuhokapitalismin nousu. Kirjan pääteesi on, että uusliberalistinen talouspolitiikka on levitetty maasta toiseen hyväksikäyttämällä erilaisia hätätilanteita kuten luonnonkatastrofeja, sotia ja talouskriisejä: ”Ikävät päätökset runnotaan läpi, kun kansa on shokissa. Jos kansa nousee kapinaan shokista toivuttuaan, pääoma pakenee muualle. Sillä raha liikkuu, valtiot eivät.”

Globaalit suuryritykset toimivat yli ja ohi valtiorajojen samaan aikaan kun kansallisvaltioiden valta murenee ja ote talouselämästä kirpoaa. Globaalia taloutta vastaavaa globaalia säätelymekanismia ei ole (eikä tule). Pääoma liikkuu sinne missä se parhaiten tuottaa – ei suinkaan sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Valtiot ovat reagoineet lähinnä sääntelyä, verotusta, kaupan esteitä – mutta samalla myös hyvinvointivaltiota – alas ajamalla (ns. race to the bottom -ilmiö), kilpaillakseen näin epätoivoisesti tuotantolaitoksista ja pääkonttoreista.

Suomessa ja Saksassa Kleinin väite on toteutunut käänteisessä järjestyksessä, ikävää päätöstä seurasi shokkireaktio. Ei silti niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: Kemijärvi-kriisin myötä Suomen kansalle on tehty harvinaisen selväksi, ettei hallituksella (kokoonpanosta riippumatta) ole mahdollisuuksia vaikuttaa pörssiyhtiöiden toimintaan muuten kuin vetoamalla moraaliseen vastuuseen työntekijöistä. Harvinaisen rehellistä tekstiä on kuultu mm. pääministeri Vanhaselta, jonka mukaan valtiovalta on Suomessa hyväksynyt omistamiensa yritysten osalta sen, että yritysten pitää pärjätä markkinoilla ja pystyä tekemään tulosta. Yritykset, joihin valtioilla olisi jonkinasteista valtaa omistuksen kautta, nähdään toisin sanoen lähinnä finanssisijoituksina. Tämä on epämiellyttävä totuus opposition marinasta huolimatta.

Olemmeko peruuttamattomasti tuhokapitalismiin tuomitut vai voisiko esim. EU käyttää muskeleitaan globaalien suuryritysten suitsimiseen? Siinä missä jäsenvaltiot voivat lähinnä vitkutella vastustamiensa direktiivien toimeenpanossa, yritykset voivat siirtää tuotantolaitoksiaan ja pääkonttoreitaan Romanian sijasta vaikkapa Intiaan. Tästä syystä unionin kolmesta ”perusarvosta” taloudellisen kilpailukyvyn turvaaminen ajaakin usein sosiaalisten ja kestävän kehityksen tavoitteiden edelle. Tuore energia- ja ilmastopaketti on kuitenkin lupaava osoitus siitä, että unioni on valmis asettamaan kovia vaatimuksia myös teollisuudelle.
Toisaalta ammattiyhdistysliike ja ilmastonmuutoksen torjuminen nousevat ennemmin tai myöhemmin agendalle myös halvan työvoiman maissa. Tällöin työvoimakustannusten ja ympäristönäkökohtien polkeminen vaikeutuu. Myös tätä kehitystä EU voi tukea voimallisesti. Asiaa edesauttaa länsimaisten kuluttajien kasvava tietoisuus halpistuotannon kääntöpuolesta. Kuluttajat äänestävät kukkaroillaan ja painostavat halvan työvoiman perässä karanneet yritykset noudattamaan teollisuusmaiden normistoa myös ”vieraissa”.

Voidaan toki myös ajatella, että työpaikkojen siirtyminen kehittyviin maihin on luonnollinen, joskaan ei teollisuusmaiden suoranaisesti tavoittelema jatke tähän asti harjoitetulle kehitysyhteistyölle, jonka puitteissa kehitysmaihin on suunnattu lähinnä riihikuivaa rahaa. Nyt sinne alkavat valua tuotantolaitokset ja työpaikat. Globaalit hyvinvointierot tasoittuvat väkisinkin, kun työttömyys ja väestön ikääntyminen köyhdyttävät teollisuusmaita kehittyvien maiden nostaessa kansantuotettaan ja elintasoaan. Kuka tietää mihin suuntaan kehitysyhteistyövarat kulkevat sadan vuoden kuluttua…

Isoveljen pauloissa

Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.1.2008

Digitalisoinnin piti läväyttää televisioruutuun lisää ja parempaa sisältöä. Kanavien määrä ei-kaapelitalouksissa totta tosiaan kasvoi, mutta samaa ei voi sanoa ohjelmien laadusta. Kanavakilpailu kiihtyy yksittäisen kanavan mainosrahaosuuden jäädessä entistä pienemmäksi. Ihmisten kantaessa koteihinsa yhä suurempia ja kalliimpia vastaanottimia, tuutista tulee yhä enemmän uusintoja ja Big Brotherin kaltaista reality- eli tosi-TV –viihdettä. Moni kanava on omistautunut yksinomaan hömppäviihteelle ja YLE:n kanavatkin ”pyrkivät palvelemaan katsojaa entistä herkemmällä korvalla” eli viihteellistämään tarjontaansa.

Ja mikäs roskaa on tehdessä, kun se uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Big Brother 2007:n päälähetyksillä oli keskimäärin 316 000 katsojaa. Big Brother 2007 -finaali teki SubTV:n kaikkien aikojen katsojaennätyksen: parhaimmillaan voiton ratkeamista seurasi 815 000 silmäparia. BB-nettisivut tekivät viikkokävijäennätyksensä ja 24/7-palvelun käyttö nousi viime vuodesta. Suosiosta revittiin luonnollisesti kaikki irti ja päälähetysten lisäksi eetteriin tuupattiin BB Extra ja Talk Show –lähetyksiä. Joulukuussa SubTV pitkitti kärsimystä vielä Voittajan viikolla ja Parhaat palat -ohjelmalla. Ja BB on sentään vain yksi lajityyppinsä lukuisista edustajista…

Viihteellä on merkittävä rooli nyky-yhteiskunnassa, jossa fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen ei unta lukuun ottamatta kulu montaakaan minuuttia päivässä. Yhä enemmän jää siis aikaa itsensä toteuttamiseen, kehittämiseen ja viihdyttämiseen. Kaltaiseni tosikko-TV:n ystäväkin viihtyy Kummelin tapaisen sketsiviihteen parissa. Ymmärrän myös enemmän tai vähemmän lahjakkaiden ihmisten kykymittelöitä Idolsin ja Talentin kaltaisissa ohjelmissa. Mutta mitä viihdyttävää on siinä, että toistakymmentä julkisuudenkipeää tyhjänjauhajaa suljetaan studiotaloon, jossa tyhmyyden tiivistymistä ja ajantappamista seurataan vuorokaudet läpeensä 14 viikkoa? Asianharrastajien parissa suoritetun pienimuotoisen kenttätutkimuksen perusteella on kuulemma kiinnostavaa seurata miten kilpailijat reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin studiotaloon teljettyinä, lähes puolen miljoonan silmäparin alla. Osalle viihdykettä tarjoaa omien inhokkien mokailu, toisille suosikkien pärjääminen.
Miksi näin monta riviä harmittomasta tv-sarjasta? Pitäähän kansalle sirkushuveja suoda. Eikä reality-faneista kai ole suoranaista vahinkoa kenellekään? Oireellisen ja yhteiskunnallisesti kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että samaan aikaan kun reality koosteineen naulitsee lähes puoli miljoonaa aktiivi-ikäistä ihmistä penkkiin ilta toisensa jälkeen, kansa lihoo ja rapakuntoistuu, yhdistys- ja poliittinen aktiivisuus hiipuu. Eikä kyseessä ole vain teininuorison harrastus: viime vuoden marras-joulukuussa tehdyn Finnpanel-tutkimuksen mukaan BB on yhtä lailla 25-44 –vuotiaiden suosikki.

Voisikohan tosi-TV:n valjastaa yhteiskunnallista aktiivisuutta palvelemaan? Tulisiko politiikasta pop, jos laitettaisiin 20 kunnallispoliitikkoa koppiin ratkomaan kuntatalouden ahdinkoa, jakamaan niukkuutta ja rakentelemaan kuntaliitoksia? Katsojat saisivat pudottaa joka viikko yhden kilpailijan. Konseptilla alkaa kieltämättä olla kiire, jos sen halutaan lisäävän kunnallisvaalien äänestysaktiivisuutta. Vai pitäisikö lähettää BB-finalistit tähdittämään kunnanvaltuustojen kokouksia? Saataisiin kerrankin kansa lehtereille. Entä olisikohan teknisesti mahdollista porrastaa tv-lupamaksut ohjelmien tai kanavien yleissivistävyyden mukaan? Uutis- ja ajankohtaisohjelmiston seuraamisesta valtio voisi vaikka maksaa, hömppäviihteestä pitäisi sen sijaan pulittaa tuntuvasti. Kertyneillä varoilla tuettaisiin laadukkaiden kotimaisten lasten-, asia- ja opetusohjelmien sekä elokuvien tuotantoa. Mitäs sanot, Jungner?

Suvaita vai suivaantua

Kolumni / Satakunnan Kansa 2.1.2008

Uskottelen itselleni olevani aito maailmankansalainen, suvaitsevani kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta eri etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä kohtaan. Häpeällisen lyhyen miettimisen jälkeen tajuan kuitenkin paheksuvani useitakin eri kulttuurien piirissä vallitsevia tapoja ja perinteitä. En pysty käsittämään tyttölasten ympärileikkausta, raiskattujen naisten kivittämistä ”rangaistuksena siveysrikoksesta” tai romanien verikostoa, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Olen uhannut boikotoida mm. Indonesiaa jossa syödään koiria, Kiinaa jossa turkiseläimiä nyljetään elävältä, Espanjaa jossa harrastetaan härkätaistelua ja Japania joka pitää pilkkanaan Kansainvälisen Valaanpyyntikomission pyyntikieltoja. Olenko siis piilorasisti kun en ymmärrä ja hyväksy usein jopa tuhatvuotisia, kulttuurisidonnaisia tapoja ja perinteitä?

Kulttuurien välisen ymmärryksen ja vuoropuhelun luomisessa oleellista lienee, tuomitaanko koko uskonto tai kulttuuri yksittäisen käytänteen tai yksittäisen henkilön perusteella. Oppikirjaesimerkki jälkimmäisestä on maahanmuuttajien leimaaminen rikolliseksi roskaväeksi muutaman töpeksiessä. ”Ei somaleista muuhun ole kuin mummojen ryöstäjäksi, takaisin Afrikkaan pitäisi kaikki passittaa”, kuuluu toriparlamentin tyly tuomio aamulehden uutisoidessa somalinuorten rähinöinnistä lähiössä.

Kaikkia suomalaisnuoria ei kuitenkaan leimata fanaattisiksi joukkomurhaajiksi Jokelan kaltaisten tragedioiden pohjalta. Oletusarvomme on, että omaan heimoon kuuluvat käyttäytyvät ”oikein” ja ”normaalisti”, joten häiriökäyttäytymiseen etsitään vimmalla syytä kotikasvatuksesta, internetistä ja ties mistä. Vieraan kulttuurin edustajalle rikollinen käyttäytyminen on kuitenkin ”tyypillistä”, jolloin jokainen uutisoitu esimerkki vain vahvistaa säännön. Eivätkä polttomerkinnän arvet tunnu hälvenevän ajankaan kanssa: venäläissyntyinen ulvilalaisnainen ei taannoin kelvannut paikallisen lavatanssiseuran kursseille maanmiestensä talvi- ja jatkosodan aikaisten edesottamusten vuoksi.

Toinen keskeinen kysymys on, arvioidaanko kulttuurisidonnaisen käytänteen hyväksyttävyyttä ”uhrin” vai arvioijan näkökulmasta. Vaikka mm. kanadalaistutkija Janice Boddy syyttää tuoreessa tutkimuksessaan tyttöjen ympärileikkauksen vastustajia imperialisteiksi, emme saa olla niin suvaitsevaisia, että katsomme läpi sormien avutonten ihmisten tai eläinten kiduttamista perinteen tai rituaalin nimissä. Varovaisuutta kannattaa kuitenkin noudattaa levitettäessä vaikkapa länsimaisen tasa-arvon ilosanomaa. Niin uskomattomalta kuin se länsimaisesta naisesta tuntuukin, jotkut musliminaiset peittävät esimerkiksi täysin vapaaehtoisesti päänsä huivilla – osa jopa vastoin sukunsa toivomusta. Jotkut näistä naisista perustelevat valintansa vieläpä feministisin argumentein: he eivät halua miesten arvioivan heitä ulkonäön vaan älykkyyden ja luonteen perusteella.

Tuomitessamme yksisilmäisesti moiset patriarkaaliset tavat, tulemme samalla myös sulkeneeksi silmämme länsimaiselta tavalta alistaa naista: kadunvarsien seksistiset alusvaatemainokset, silikoni-implantit ja pikkutytöille kaupattavat string-alushousut eivät anna kovin imartelevaa kuvaa länsimaisen naisen asemasta. Koska länsimaisessa kulttuurissamme epäkohdista huolimatta on monia vaalimisen arvoisiakin asioita, muistakaamme myös vieraita tapoja moralisoidessamme olla tuomitsematta kokonaisia kulttuureja ja uskontoja niiden pohjalta. Islaminusko ei tee kenestäkään terroristia, kansallispuku varasta, vahva silmämeikki prostituoitua eikä Suomen passi hyvää ihmistä.

Eläinsuojelulaki sotii kansan oikeustajua vastaan

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 13.12.2007)

“Eläinsuojelulain rikkomuksia ei ole todettu” (Satakunnan Kansa 4.12.) vai “Tuotantoeläinten oloista löytyi parannettavaa” (Helsingin Sanomat, 7.12.) – miten päin kukakin asian haluaa nähdä… Kuten HS pääkirjoituksessaan toteaa, tarkastukset todistavat ennen kaikkea, ettei tuotantoeläintiloilla ole asiat kunnossa, vaikkei välitöntä puuttumista vaativia eläinsuojelurikkomuksia löytynytkään. Osa epäkohdista edustaa ikävä kyllä laillista toimintaa: esim. broilerien hyvinvoinnille asetetut minimivaatimukset ovat olemattomat.

Huomionarvoista on, ettei Suomen eläinsuojelulainsäädäntö ole poikkeuksellisen tiukkaa. Broilereita kasvatetaan tiheämmässä (42kg/m2) kuin lähes missään muualla. EU-komission julkaisema tieteellinen raportti kertoo yksiselitteisesti, että kasvatustiheyden noustessa yli 30 kg/m2 lintujen hyvinvointiongelmat lisääntyvät jyrkästi. Myös turkiseläinten kohdalla Suomi on jälkijunassa: jo 9 Euroopan maata on kieltänyt eläinten kasvatuksen Suomen lain sallimissa oloissa. Kiireellisintä onkin nyt kiristää sekä lainsäädäntöä että sen valvontaa ja määrätä eläinsuojelurikkomuksista tuntuvat rangaistukset

Kuluttajia on myös nykyistä todenmukaisemmin informoitava tuotantoeläinten oloista. Jotain tiedotuksen harhaanjohtavuudesta kertoo mm. se, että Finfoodin Sulka hattuun–kampanjan mainoslauseita jouduttiin keväällä viranomaisten toimesta poistamaan ja muuttamaan: Aikakauslehtimainoksissa puhuttiin muun muassa broilereiden ’hyvästä elämästä’ ja ’tarkoin säännellystä hoidosta’. Kolmivuotista kampanjaa rahoitettiin EU:n, Suomen valtion ja Siipikarjaliiton toimesta yhteensä 800 000 eurolla.

Se että eläimiä kuolee luonnossa, ei oikeuta niiden kärsimystä ja kuolemista hoidon puutteeseen ihmisen hoivissa. Myöskään se että tuotantoeläimiä hoidettaisiin vielä huonommin muissa maissa, ei käy selitykseksi eikä puolustukseksi. Näin tuntuu ajattelevan suomalaisten enemmistö, päätellen mielipide- ja verkkopalstoille ym. foorumeille tulvineista viesteistä. Eläinsuojelulakimme sotii siis kansan yleistä moraalikäsitystä vastaan. Päinvastaisia näkemyksiä ovat esittäneet lähinnä tuottajat ja muutamat toimittajat, jotka sitkeästi ovat sitä mieltä, että luvaton tunkeutuminen tiloille oli järisyttävämpi rikos kuin eläimille aiheutettu kärsimys.

Maria Väkiparta/Animalia, Porin alueosasto
Tapio Solala/Maan Ystävät, Pori
Mira Ekholm, Heidi Luotola, Hanna Nyman/Rekku Rescue, Pori
Ritva Niskanen/Satakunnan Eläinsuojeluyhdistys
Elisa Lindblom/Vegaaniliitto, Pori

Vastalause eläinrääkkäysuutisointiin‏

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 4.12.2007)

“Eläinrääkkäyksellä pääsee aina julkisuuteen” kirjoittaa SK:n pääkirjoitustoimitus 2.12.2007. Otsikko on ensinnäkin ristiriidassa sen kanssa, ettei SK katsonut aiheelliseksi uutisoida Yle-iltauutisten 29.11. pääuutiseksi nostamaa, useimpia suomalaisia kuohuttanutta materiaalia tuotantoeläinten kurjasta kohtelusta. Toisekseen on asiatonta väittää että Oikeutta Eläimille –järjestö hakisi vain julkisuutta; järjestö hakee nimensä mukaisesti oikeutta ja sitä saa parhaiten julkisuuden kautta.

A-studiossa esitettyä materiaalia on väitetty lavastetuksi ja monessa mediassa on kiinnitetty ensisijainen huomio ”laittomaan” kuvaustapaan sisällön sijaan. Oikeutta Eläimille –järjestön olisi siis laillisen ja luotettavan materiaalin keräämiseksi pitänyt soittaa tiloille hyvissä ajoin ennen vierailua ja kehottaa laittamaan paikat kuntoon? Myös SK otsikoi 1.12. ”Tilojen salakuvaamisesta jätetty useita rikosilmoituksia”. Pieninkin rikos ihmisten oikeuksia (tässä: kotirauhaa) kohtaan on siis merkittävämpi uutinen kuin eläimille aiheutettu tarpeeton kipu ja tuska?

SK:n pääkirjoituksessa 2.12. väitetään, etteivät eläinsuojelujärjestöt ja A-studion toimitus tunne eläintuotantoa. Kirjoittaja kuitenkin paljastaa lähinnä oman tietämättömyytensä todetessaan, että valtaosa tuottajista pitää eläimistä hyvää huolta, koska se on elinkeinon edun mukaista. Varmasti suuri osa tuottajista haluaisi pitää eläimistään parempaa huolta, mutta juuri elinkeinon kilpailukyvyn maksimointi pakottaa tehokkuuden – ja samalla eläinten pahoinvoinnin – kasvattamiseen. 10 000 kanan kanalassa on toden totta mahdoton havaita sairasta yksilöä.

Vikaa on etsittävä ennen kaikkea lainsäädännöstä, jonka ensisijainen pyrkimys on elinkeinon kilpailukyvyn turvaaminen eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Toivon sydämestäni, että porsastiloilla kuvatut eläinsuojelurikkomukset olisivat poikkeuksia. Broileritiloilla todellisuus on kuitenkin poikkeuksetta lohduton: broilerilla on kasvatushalleissa tilaa alle yhden A4-paperiarkin verran ja niiden kasvatusaika on kutistunut puoleen samalla kun niiden lihasmassan paino on kaksinkertaistunut; huomattava osa broilereista kärsiikin kivuliaista jalkavaivoista ja sydänsairauksista.

Vikaa on myös meissä kuluttajissa, jotka gallupeissa annamme arvoa eettiselle tuotannolle, mutta poimimme ostoskärryymme aina halvinta. Eläinsuojelurikkeiden julki tullessa mielipidepalstat täyttyvät myös marinasta, miksei omissa jätteissään makaavista vanhuksista nosteta porua. Toki nostetaan ja aiheesta, eikä eläinten kaltoin kohtelun julki tuominen millään lailla vähennä huolta vanhusten ym. heikommassa asemassa olevien huonosta kohtelusta.

Ainoa selitys sille, että suljemme silmämme ja uskottelemme itsellemme ja muille tuotantoeläinten kärsimysten olevan vain poikkeuksia, lienee halumme jatkossakin pureskella pihvimme ja kanankoipemme hyvällä omalla tunnolla.

Julma totuus tehotuotannosta

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 2.12.2007)

A-studio (28.11.2007) toi ruutuihin suomalaisen tehotuotannon epämiellyttävän totuuden. Oikeutta eläimille –järjestön 21 suomalaisella broileritilalla, 60 sikalassa ja 20 kanalassa vuosina 2006 ja 2007 kuvaama videomateriaali toi katsojien silmien eteen omassa ulosteessaan tahriintuneita, hoitamattomista paiseista ja haavoista kärsiviä, kituvia sikoja ja kanoja ja jopa lajitoveriensa jaloissa makaavia eläinten raatoja. 29.11. Ylen Aamu-TV –lähetyksessä OE:n materiaalia kommentoinut MTK:n kotieläinasiamies moitti kuvaustapaa epäreiluksi, koska tilallisille ei ollut etukäteen ilmoitettu tutkimuksesta. Osoitteesta www.tehotuotanto.net löytyvän kuvamateriaalin nähtyään voi jokainen itse miettiä, mikä on epäreilua! 

Tosiasiassa edes eläinsuojelulain noudattaminen ei takaa eläinten hyvinvointia. Esim. tilanahtauden osalta kuvattu materiaali vastasi osittain lain vaatimuksia. Laki ei suo tuotantoeläimille mahdollisuutta sen enempää lajinmukaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen, virikkeisiin kuin riittävään liikuntaankaan. Vaikkeivät eläinsuojelulain vaatimukset siis ole mitenkään kohtuuttomia, lakia rikotaan toistuvasti. Vuonna 2006 rikkeitä havaittiin noin joka kolmannella tarkastetuista tuotantoeläintiloista.

Oikeutta eläimille –järjestön salaa kuvaama materiaali ei toisin sanoen edustanut vain räikeimpiä poikkeuksia, vaan antoi varsin kattavan kuvan suomalaisen tehotuotannon arkipäivästä. Kuvattujen sikatilojen joukossa oli mm. kasvattajajärjestön hiljattain palkitsema tila – palkitsemiskriteerit eivät ilmeisesti liittyneet eläinten hyvinvointiin…

Vähemmistö- ja lapsiasiavaltuutettujen kautta pyritään valtion tasolla varmistamaan tiettyjen ihmisryhmien oikeuksien toteutuminen. Vastaavan viran luominen voisi edesauttaa eläinten oikeuksien turvaamisessa ja onkin toivottavaa, että hallitus tarttuu kansanedustaja Oras Tynkkysen (vihr.) 28.11. jättämään toimenpidealoitteeseen eläinasiavaltuutetun viran perustamisesta. Tällä hetkellä eläinsuojeluvalvontaa suorittaa pääsääntöisesti kunnaneläinlääkäri, joka saa palkkansa valvomiltaan tahoilta! Eläinkunnan tuotteisiin tulisi lisäksi selkeästi merkitä, minkälaisissa eläintenpito-olosuhteissa ne on tuotettu, jotta kuluttajat voisivat äänestää lompakollaan.

Näitä lainsäädännön muutoksia odotellessa Sinäkin voit tehdä jotain: Pyri korvaamaan edes osa kuluttamistasi eläinkunnan tuotteista kasvikunnan tuotteilla. Vuonna 1950 suomalainen pärjäsi keskimäärin 30 kilolla lihaa vuodessa, vuonna 2005 lihaa kului jo yli 70 kg henkeä kohden. Sikäli kun ostat lihaa, suosi lähellä tuotettua luomulihaa. Koska broileria ei Suomesta toistaiseksi saa luomuna, eivätkä broilerituotantotilat kuulu ollenkaan eläinsuojelulain valvontaan liittyvien tarkastusten piiriin, broileri on syytä jättää kokonaan pois lautaselta!

Be loud and proud!

Puhe Satakunnan ViNo:n ja PoSetan Loud´n Proud seksuaali- ja sukupuolitasa-arvoillassa 24.11.2007

Kiitos että minut on pyydetty vihreiden edustajana puhujaksi illan tilaisuuteen. Yksi syy siihen lienee, että olen ollut suvaitsevaisuuden lipunkantaja siitä asti kun olen itsenäisiä ajatuksia viljellyt ja sitä mm. kannanotoissani pyrkinyt esiin tuomaan. Suvaitsemattomuus on yksi niitä harvoja asioita joita en tahdo suvaita; en jaksa ymmärtää , miksi kahden ihmisen välinen kiintymys ja rakkaus voi aiheuttaa kenessäkään vastenmielisyyttä, jopa vihaa. Setan pääsihteeri Aija Saloa lainatakseni:

“Yhteiskunnallisena ilmiönä seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu eivät [kuitenkaan] ole yksityisasioita. Ne ovat hyvin poliittisia asioita, ja niihin kulloinkin liitetyt yhteiskunnalliset normit vaikuttavat ihmisten perusoikeuksien, yhdenvertaisuuden ja hyvinvoinnin toteutumiseen.”

Lienevätkö perusarvomme murenemassa kun jopa Pappisliitto valitsi juuri vuoden papiksi naisparin siunanneen Leena Huovisen, jonka mukaan on vain ajan kysymys milloin saamme kaavan parisuhteiden siunaamiseen. Väestöliiton tuoreen perhebarometrin mukaan myös kansalaisten suvaitsevaisuus erilaisia perheitä kohtaan on viime vuosina lisääntynyt; entistä useampi suomalainen kokee esim. samaa sukupuolta olevan lapsettoman parin perheeksi. Saman tutkimuksen mukaan useimmat suomalaiset pitävät kuitenkin juuri lasta perheen merkkinä…

Tämän viikon tiistaina vietettiin Lapsen oikeuksien päivää. MLL:n ja Satakuntalaisseuran Porissa järjestämässä tilaisuudessa puhuja toisensa jälkeen korosti välittämisen, ajan ja rajojen tärkeyttä lasten kasvatuksessa – näitä voisi pitää eräänlaisina lapsen perusoikeuksina. Vaikka vanhemman tai vanhempien seksuaalisella ja sukupuoli-identiteetillä ei ole minkään valtakunnan korrelaatiota em. vanhemmuuskykyjen kanssa, lainsäädäntömme pitää edelleen mm adoptio-oikeuden osalta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia huonompina vanhempina…

Vihreät edustavat puoluekentässä suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta. Vihreät ovat vaatineet mm. parisuhde- ja adoptiolainsäädännön pikaista korjaamista tasa-arvoiseksi sekä sukupuolivähemmistöjen erityisongelmien hoitamista terveydenhuollossa. Piilosyrjintä estää työnsaantia ja työssä viihtymistä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat erityisen haavoittuvia seksuaaliselle häirinnälle ja joutuvat heteroseksuaaleja helpommin henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi, joka pohjaa pelkoon erilaisuutta kohtaan.

Pelon voittamiseksi on vaikutettava ihmisten asenteisiin. Erityisen tärkeää se on Porin kaltaisissa, sanoisinko sisäänpäin lämpiävissä ja asenteiltaan tunkkaisissa kaupungeissa, joissa vähemmistöt elävät todella marginaalissa. Toimikoon tämä tilaisuus päänavaajana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen päännostolle maakunnassamme: be loud and proud!