Vapaus hunnusta vai vapaus käyttää huntua?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.3.2016)

Moni länsimainen ajattelee että kasvohunnun takana kulkee alistettu nainen, joka on pakotettu käyttämään huntua. Kantajalleen huntu on useimmiten uskonnollinen valinta ja Länsimaissa asuvalle myös identiteetin osoitus. Vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen moni Länsimaissa asuva musliminainen luopui huivista välttääkseen ennakkoluuloja ja huutelua. Arabikevään myötä moni on kaivanut huivin kaapista merkkinä musliminaisten välisestä solidaarisuudesta.

Huivikysymys on politisoitunut useissa EU-maissa. Ranska ja Belgia ovat kieltäneet kasvojen peittämisen julkisesti, Hollanti mm. kouluissa ja julkisessa liikenteessä. Helmikuussa 2 000 mielenosoittajaa vastusti oikeuslaitoksen työntekijöiden huivikieltoa Sarajevossa. Suomessa huivista uutisoitiin viimeksi tammikuussa kun Göteborgin kaupunki kielsi niqabin käyttö esikoulun henkilöstöltä.

Päiväkodin huivikielto on perusteltu ennen kaikkea lasten kannalta: päiväkodissa työskentelevän aikuisen pitää olla tunnistettavissa. Osa argumenteista liittyi myös maahanmuuttajanaisten kotouttamiseen: ”On erittäin hyvä, että maahanmuuttajanaisia tuetaan työllistymisessä, mutta samalla pitäisi tukea myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Kokonaan kasvot peittävän ja muista ihmisistä eristävän niqabin hyväksyminen työasuksi ei edesauta tavoitetta”, totesi kansanedustaja Nasima Razmyar (sd).

Huivien täyskieltoa tai niiden sallimista kaikissa yhteyksissä on vaikea perustella. Haittoja ja etuja pitää punnita tapauskohtaisesti mm. yksilön- ja uskonnonvapauden sekä turvallisuuden kannalta. Yhtä tärkeää olisi keskustella naisen asemasta omassa kulttuurissamme: Samalla kun ”suojelemme” muslimityttöjä huivilta, yläkouluikäiset suomalaistytöt postaavat itsestään ”herutuskuvia” sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan kun julistamme tytärtensä sukuelimiä silpovat afrikkalaiset ”sivistymättömiksi raakalaisiksi”, emme suuremmin hämmästele miksi plastiikkakirurgit operoivat terveitä rintoja, vaginoita ja muita kehonosia Länsimaissa. Samalla kun selitämme muslimityttöjen kunniamurhat ”kulttuurilla”, olemme sokeita omassa kulttuurissamme rehottavalle perheväkivallalle. Herutuskuvien jakaminen ja itsensä kaunistelu plastiikkakirurgilla ovat vain näennäisesti omia valintoja, kuten ehkä huivin käyttökin.

Kirjoittaja ei käytä stringejä eikä kasvohuntua

Musta ja valkoinen, värit ovat totuuden

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.2.2016)

Poliittiset jakolinjat perustuivat aikaisemmin äänestäjien vastakkaisiin henkilökohtaisiin intresseihin (omistajat vs. työväenluokka, maaseutu-kaupunki). 70-luvulta alkaen politisoitunut jakolinja teollisuuden ja ympäristönsuojelun välillä kytkeytyi eriäviin näkemyksiin ihmiskunnan selviytymisen edellytyksistä sekä siihen, kuinka monen sukupolven päähän vastuu niiden ylläpitämisestä pitäisi ulottaa. Tuorein kuilu jakaa kansaa sen mukaan kuinka kauas rajojemme ulkopuolelle vastuumme pitäisi ulottaa.

Kuilu on hyvin jyrkkäreunainen. Juuri mikään ei saa maahanmuuttoskeptikkoa näkemään turvapaikanhakijoita mahdollisuutena, tai maahanmuutto-optimistia näkemään heitä uhkana. Valtamedia yrittää vaihtelevalla menestyksellä tuoda esiin maahanmuuttajien integroimiseen liittyviä haasteita ja pakolaiskriisin kustannuksia, toisaalta koskettavia ihmiskohtaloita, kansainvälisiä velvoitteita ja onnistuneita kotoutumisia. Skeptikko lukee ensin mainitut jutut, optimisti jälkimmäiset, ja kuilu kasvaa.

Poliisi ja eri viranomaiset julkaisevat tilastoja turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista ”saadakseen paremman kuvan turvapaikanhakijoihin liittyvistä rikosilmiöistä ja poliisitehtävistä” (poliisiylitarkastaja Reen 29.1.). Tilastointi ei sinällään vähennä tai lisää rikoksia mutta tiettyjen ryhmien esiin nostaminen luo mielikuvaa siitä että ko. ryhmän osuus rikoksista olisi huomattava. Sama luku tilastossa on skeptikolle paljon, optimistille vähän, ja kuilu kasvaa. Jos osa suomalaisista alkaisi pelätä savolaisten, vasenkätisten tai kesäkuussa syntyneiden syyllistyvän muita enemmän rikoksiin, alettaisiinko heistäkin pitää erillistä tilastoa?

Akateemiselta tutkimukselta odotetaan yhä enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta, samalla kun poliitikoilla ei edelleenkään ole kunniakasta tapaa muuttaa mieltään saamatta takinkääntäjän leimaa. Tilastoihin ja tutkimuksiin nojaavatkin lähinnä ne jotka jo ennen raportin lukemista uskoivat sen johtopäätöksiin. Lisäksi netissä riehuva vihapuhe tukkii monen tutkijan suun. Harva haluaa tieten tahtoen altistua loanheitolle, semminkin kuin kiihtyvässä mediaympäristössä omat tutkimustulokset saattavat muuttua kohuotsikoiksi ilman että palstatilaa liikenee tutkimuksen perusteille.

Kirjoittaja on kesäkuussa syntynyt oikeakätinen optimisti

Huutamalla ja lahjomalla huipulle

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 25.1.2016)

Moni vanhempi tuntuu osoittavan enemmän kiinnostusta lapsensa urheiluharrastukseen kuin hänen muuhun elämäänsä. Käsittämättömän monen vanhemman suurin (salainen) haave on, että omasta lapsesta tulee huippu-urheilija. Harvempi haaveilee, että oma lapsi kunnostautuisi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana tai hyvää tekevänä vapaaehtoisena.
On sekä lasten että kansanterveyden kannalta hienoa että lapsilla on urheilullisia harrastuksia – lasten liikkumattomuus on merkittävä ongelma. Marraskuussa uutisoitiin jopa ”liikuntapommista”: ensimmäiselle luokalle tulee lapsia, jotka eivät osaa juosta! Samaan aikaan yhä useamman lapsen liikuntaharrastus lohkaisee kuitenkin liian suuren siivun heidän (ja koko perheen) vapaa-ajasta.
Varmasti löytyy sellaisiakin alakouluikäisiä lapsia jotka riemumielin lähtevät kuusi kertaa viikossa harjoituksiin. Lajista innostuneenkin lapsen kipinä voidaan silti tappaa järjettömillä harjoitusmäärillä, jotka eivät toisekseen mahdollista minkään muun asian harrastamista. Huipuilla on usein monipuolinen lajitausta, mutta mitä lahjakkaampi lapsi on, sitä hanakammin aletaan panostaa hänen ”paraatilajiinsa”. Mitä kalliimpi harrastus ja mitä useampi vuosi siihen on satsattu, sitä suurempi paine lapsella on käydä kaikissa treeneissä, mahtua kärkiryhmään ja menestyä. Ja sitä korkeampi kynnys hänellä on vaihtaa lajia saatikka lopettaa kokonaan.
Joku on pielessä jos lapsi pitää treenien jälkeen palkita herkkuhetkellä! Mieluisaan ja sopivasti kuormittavaan harrastukseen lapsi menee lahjomatta ja odottaa seuraavia harjoituksia. Toki jokaista joskus laiskottaa ja sekin pitää lapselle sallia. Alakouluikäinen lapsi on myös huono sanoittamaan ahdistuksen tunnettaan jos laji on rakas, mutta sen harrastamisesta on tullut taakka.
Olin ennen joulua katsomassa 11-vuotiaan kummipoikani sählyturnausta. Vastustajajoukkueen valmentaja kävi muutaman maalin tappioasemassa niin kuumana että löi nyrkkiä seinään menetetyn maalipaikan jälkeen. Kahden pelin aikana en kuullut hänen kertaakaan kehuvan suojattejaan, haukkuja piisasi niin että katsomossakin korvia kuumotti. Kuinka moni vanhempi sietäisi sitä että opettaja koulussa huutaisi kokeessa epäonnistuneelle lapselle pää punaisena ”Mitä v---a sä oikein luulit tekeväsi?” Kehu lapsi päivässä olisi hyvä nyrkkisääntö junnuvalmentajillekin.

Kirjoittaja on kahden urheilevan pojan äiti

Yhteisestä katsomusaineesta yhteisymmärrykseen

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.12.2015)

Aatehistorian tutkija Jonathan Lyons kuvaa juuri suomennetussa Viisauden talo – teoksessaan, miten pahan muslimin idea on ollut käyttökelpoinen kautta vuosisatojen. Islamista piti tehdä vihollinen, jota vastaan sai hyökätä. Lyonsin mielestä on suuri arvoitus, miten yli 900 vuotta sitten muslimeista levitetyt väärät käsitykset ovat yhä voimissaan.

Eduskunnassa on käsiteltävänä Eeva-Johanna Elorannan (sd) lakialoite (LA 49/2015) uskonnon ja elämänkatsomustiedon (ET) korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. Kolme helsinkiläisopettajaa on tehnyt saman sisältöisen kansalaisaloitteen, johon kerätään parhaillaan allekirjoituksia.
Aloitteille on monta hyvää perustelua. Nykytapa järjestää tunnit erillään on syrjivä. Vähemmistöuskontojen ja ET:n opetus voi olla hankalaan aikaan, oppilailla saattaa olla hyppytunteja ja siirtymisiä toiseen kouluun. Lasten lokerointi koulussa lisää heidän ennakkoluulojaan toisiaan kohtaan, ja vähemmistöihin kuuluvat lapset tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Lapsi ei yleensä halua erottua joukosta. Enemmistökään ei saa itse valita; evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva lapsi ei voi valita ET:tä.

Yhteinen katsomusaine lisäisi ymmärrystä siitä miten erilaiset ihmiset voivat tulla keskenään toimeen. Tarkoitus ei ole opettaa kaikille samaa katsomusta vaan käsitellä monia katsomuksia yhtä arvokkaina, aivan kuten historiassa esitellään eri puolueita opettamatta minkään yksittäisen puolueen oppia.

Helsingin yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan 72 % mallia kokeilleiden Kulosaaren ja Munkkiniemen koulujen oppilaista kokee että yhteinen opetus on auttanut heitä ymmärtämään eri maailmankatsomuksia. Vastaavia kokemuksia on Ruotsista, jossa ei ole enää vuosiin opetettu uskontoa tai eri uskontoja erillisinä aineina. Kaikki oppilaat opiskelevat samat tiedot eri uskontojen historiasta, traditioista ja tulkinnoista nykyaikana. Eettiset kysymykset sekä uskonnon ja kulttuurin erot ja yhtymäkohdat ovat myös keskeisessä roolissa.

Miksi etiikkaa ja moraalisääntöjä opetetaan tunneilla, joilla kaikki oppilaat eivät ole läsnä? Aito vuorovaikutus jää toteutumatta juuri siinä oppiaineessa, jossa se olisi kaikkein tärkeintä. Katkaisisiko jo alaluokilla aloitettu sillanrakennus jopa 900 vuotta vanhat huhut?

Käyttäisitkö mustaa laastaria?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 30.11.2015)

Tanskan ulkoministeri Kristian Jensen lausahti elokuussa Facebookissa olevansa kiitollinen, ettei asu Ruotsissa. Häntä huvitti naapurissa käytävä keskustelu arkipäivän rasismista ja erityisesti siitä, pitäisikö laastareita myydä muissakin ihonväreissä kuin vaaleanbeigenä. Keskustelin ilmiöstä ikäiseni valkoihoisen miehen kanssa, joka Jensenin tavoin naureskeli ruotsalaiselle korrektiudelle.

Keskustelukumppanini sanoi uskovansa että markkinoille olisi varmasti tullut erivärisiä laastareita jos niille olisi kysyntää. Nopealla googlauksella Suomen markkinoilta löytyi mm. sormenpäälaastaria, rakkolaastaria, suihke- ja puuterilaastaria ja pimeässä hehkuvaa laastaria, mutta ei tummaa laastaria. Guardianin mukaan tummemman sävyisiä laastareita tuli Britannian markkinoillekin vasta vuonna 2010.

Seuraavaksi keskustelukumppanini kysyi hieman loukkaantuneena pitäisikö hänen potea huonoa omaatuntoa kuulumisestaan monessa suhteessa etuoikeutettuun valkoisten miesten kategoriaan. Kukaan ei voi valita tai pois-valita etuoikeutettua asemaansa, mutta sen voi valita miten eriarvoisuuteen suhtautuu. Etuoikeutettuun ryhmään kuuluminen ei tee kenestäkään rasistia (tai sovinistia tms.), mutta etuoikeutettuun ryhmään kuuluvalta voi edellyttää oman etuoikeutetun aseman tiedostamista ja sen käyttämistä eriarvoisuuksien purkamiseen - eikä niiden ylläpitoon.

”Onko tämä todella ongelmista suurin?” -kysymykseltä ei voi koskaan välttyä kun keskustelee naisiin, etnisiin ryhmiin tai seksuaalivähemmistöihin kohdistuvista syrjinnän ilmenemistavoista. Minkään ongelman ”vähäpätöisyys” ei oikeuta olemaan korjaamatta sitä jos se on korjattavissa.

Vaikka erisävyisiä laastareita ei Suomen markkinoilta löydy oletetusta kysynnästä huolimatta, merkillistä kyllä lähes kaikista lasten leluista ja tarvikkeista on tarjolla sininen ja vaaleanpunainen versio. Jos perheeseen syntyy kaksi ”erimerkkistä” lasta, esikoiselta periytyvät vaatteet, lelut ym. tarvikkeet ovat pääsääntöisesti käyttökelvottomia (eritoten jos kuopus on poika ja esikoinen tyttö). Vastaavasti miehille myydään mustassa purkissa samaa rasvaa jota myydään naisille valkoisessa purkissa. Tätä täysin keinotekoista ja yrityksille varmasti kannattavaa värierottelua me kuluttajat uskollisesti ylläpidämme.

Joka kymmenes poika vailla yhtään ystävää

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 2.11.2015)

Miesten viikko alkaa tänään ja herättelee tänä vuonna miettimään mikä on miehen mitta. Onko se 20 senttiä vai 500 hevosvoimaa? Tekeekö armeija pojista miehiä vai sittenkin isyys? Olen kirjoittanut miehiin kohdistuvista rooliodotuksista sen verran monta kolumnia, että haluan viikon johdosta kiinnittää huomiota poikien ja miesten yksinäisyyteen.

Leikkasin saman päivän lehdestä (HS 23.9.) talteen kaksi havahduttavaa artikkelia. Ensimmäinen oli otsikoitu: ”Joka kymmenes poika vailla yhtään ystävää”. Artikkeli pohjaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskyselyyn, johon vastasi yli 120 000 oppilasta keväällä 2015. Ne nuoret, joilla ei mielestään ole yhtään läheistä ystävää, kärsivät muita enemmän myös kiusaamisesta ja uupumuksesta. Ystävättömien osuus maahanmuuttajataustaisista nuorista on kantaväestön nuoriin verrattuna jopa kaksinkertainen. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajapojista 23–29 prosenttia ilmoitti, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää.

Ikään kuin edellisessä artikkelissa ei olisi ollut tarpeeksi sulateltavaa, samassa lehdessä uutisoitiin että Suomessa on asunnottomia yli 7 500 ja heistä yksinäisiä miehiä on 90 prosenttia.
Valokuvaaja Lauri Eriksson kuvasi heistä 22 osoittaakseen, että syrjäytyminen on lopulta aika pienestä kiinni. Eriksson ei halunnut vain ripustaa miesten anonyymejä kasvoja esille galleriaan, vaan miehet saivat halutessaan kirjoittaa perhesiteistään, harrastuksistaan ja haaveistaan. Erikssonin mukaan kirjoittaminen tuotti monelle ongelmia: ”Lomakkeita he ovat tottuneet täyttämään, mutta tuntui, että heiltä ei ole usein kysytty heistä itsestään.” Asunnottomissakin maahanmuuttajat ovat 10 prosentin osuudella yliedustettuina. Vaikka maahanmuuttajilla olisi rahaa vuokranmaksuun, heidän on vaikea löytää asuntoa vapailta markkinoilta.

Vaikka solidaarisuus ja empaattisuus eivät kuulu perinteiseen ”tosimiehen” ideaaliin, haastan eritoten miehet Miesten viikon kunniaksi pohtimaan löytyykö omasta elinpiiristä poika tai mies, jolta pitäisi useammin kysellä kuulumisia, jonka voisi joskus pyytää lenkkiseuraksi tai oman lapsen leikkikaveriksi. Jokainen vanhempi tietää kuinka pahalta tuntuu pelkkä ajatus omasta lapsesta välituntipihalla yksin muiden ulos sulkemana. Vielä pahemmalta se tuntuu kyseisestä lapsesta!

Silta yli sukupuolirajojen

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 5.10.2015)

Supersuosittu ruotsalaistanskalainen Silta-sarja on palannut ruutuihin. Kolmannen tuotantokauden teemana on mm. homofobia. Ensimmäisessä jaksossa alettiin selvittää sukupuolineutraalin päiväkodin Kööpenhaminaan perustaneen lesbonaisen murhaa. Siitä sain oivan aasinsillan kirjoittaa lempiaiheestani sukupuolineutraalista kasvatuksesta, yhteispohjoismaisessa hengessä.

Yle Fem:n heinäkuussa lähettämä dokumentti Elämää ilman sukupuolta kertoo parin viikon mittaisesta kokeilusta tanskalaispäiväkodissa. Kokeilun tarkoituksena oli auttaa hoitajia hoksaamaan, kuinka päiväkodin tiedostamattomat arkiset mekanismit ohjaavat lapsia perinteisiin sukupuolirooleihin. Kokeilun ajan poikia ohjattiin tietoisesti tyttöjen lempileikkeihin, mm. diskoilemaan kynsilakoissa ja röyhelömekoissa ja tyttöjä vastaavasti ”poikien” touhuihin. Mieshoitaja otti kokeilun ajaksi vastuun ruokahuollosta ja vanhempi nainen ulkopeleistä. Lisäksi tanskan kielen sukupuolittuneet pronominit korvattiin neutraalilla hen-sanalla. Lapsia ei tuntunut pelottavan kokeilla jotain erilaista, he silmin nähden nauttivat maailmankuvansa laajentumisesta.

Toisessa dokumentissa toimittaja Belinda Olsson vieraili ruotsalaisessa sukupuolineutraalissa päiväkodissa, jossa em. kokeilun periaatteet ovat arkea. Olsson tivaa päiväkodinjohtajalta eikö sukupuoli-identiteetti ole lapsille tärkeä ja syyttää päiväkotia lapsilla tehtävästä ”ihmiskokeesta”. On kieroutunutta ajatella että lapsilla pitäisi olla ”oikeus” tulla tungetuksi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kulttuurisesti rakentuneisiin sukupuolilokeroihin, kun he suhtautuvat ilmeisen luontevasti näiden rajojen ylittämiseen, tai eivät tiedosta rajoja ylipäätään. Aika moni pieni poika haluaa jossain vaiheessa kokeilla esim. kynsilakkaa tai huulipunaa, mutta moni saa kuulla sen kuuluvan tytöille. Pikkutytöt voivat sentään hieman vapaammin sovitella tekoviiksiä tai kravattia.

Olsson jututtaa dokumentissa myös aivotutkijaa, joka vakuuttaa että yksilölliset erot aivoissa ovat sukupuolieroja suuremmat. Toisaalta aivojen eroista johtuen useimmat pojat mm. oppivat tyttöjä myöhemmin lukemaan. Tällaiset biologiset erot pitää huomioida mm. koulussa, muistaen etteivät kaikki pojat opi hitaasti ja tytöt nopeasti. Aivojen eroista ei sen sijaan juonnu halu leikkiä nukeilla tai autoilla. Siksi lapsilla pitäisi olla käytössä koko elämäntila, ei vain puolet siitä.

Moni sukupuolineutraali-sanaa karsastava näkee sielunsa silmin uniformuissa ja pottakampauksessa kulkevan ihmisjoukon, jossa sukupuolen ulkoisetkin merkit on häivytetty. Sukupuolineutraaliuden ei kuitenkaan tarvitse merkitä sukupuolen häivyttämistä vaan sukupuolirajojen ylittämistä ja vapauttamista. Samasta syystä hen-sana ei ole tarpeellinen.