Pelon politiikkaa

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.7.2014

Kaikki puolueet kamppailevat paremman yhteiskunnan puolesta. Todelliset erot tulevat esiin pohdittaessa mitä vastaan ne taistelevat.

Puolueet tekevät jo siirtoja ensi kevään eduskuntavaaleja silmällä pitäen, tuoreimpana esimerkkinä Päivi Räsäsen ajojahdin aloitustöräys. Vaalivankkureiksi eivät kelpaa kuluneet eivätkä etenkään ryvettyneet kasvot. Mutta kasvojen pesukaan ei auta jos uusi naama laulaa vanhaa virttä. Jos puolueet keskittyvät kampanjoissaan kertomaan millaista yhteiskuntaa ne tavoittelevat, hyvinvointi- ja oikeudenmukaisuuspuhe hämärtää lopullisesti puolueiden ideologiset erot vähentäen äänestysintoa. Mistä siis uutta soundia vaaleihin?
Markkinamiehet osaavat käyttää ihmisten todellisia ja kuviteltuja pelkoja hyväkseen. Pelkojemme torjumiseksi on kehitelty loputon määrä tuotteita ja palveluita ryppyvoiteista kodin hälytinjärjestelmiin ja puolison jäljityspalveluihin.

Moni asia Ukrainan epävakaudesta ja ISIS:n voittokulusta alkaen huolestuttaa suomalaisia. Ulkoa tulevien uhkien osalta Suomessa osataan kuitenkin nopeasti käpertyä konsensukseen. Kotimaan politiikan agendalla ei kuluvalla eduskuntavaalikaudella ole ollut varsinaisia pelonaiheita, eikä puolueilla näin ollen tilaisuutta esitellä sammutustaitojaan. Äänestäjiä pelottaakin enemmän hallituksen sote-ratkaisut kuin ne haasteet joiden vuoksi ratkaisuja työstetään. Kuntien talousahdinko ei purista äänestäjän sydänalassa yhtä lailla kuin epävarmuus omasta toimeentulosta tai lähikoulun kohtalo.

Vaikka puolueiden kannatuslukemat eivät suoraan korreloi pelkokerrointen kanssa, jotain voi päätellä perussuomalaisten viime vuosien läpimurrosta suomalaiseen puoluekenttään. Perussuomalaiset ovat ”antaneet äänen” kansalaisten huolille ja peloille, olivat ne aiheellisia tai eivät.

Jos muutkin puolueet tarttuvat opportunistisesti samoihin pelkoihin, käy kuten ylevistä tavoitteista puhuttaessa: äänestäjien mielenkiinto lopahtaa vastakkainasettelujen ja vaihtoehtojen hämärtyessä. Vain yksi voi sitä paitsi olla uskottavin maahanmuuton torjuja.

Toreilla kiertelyn ja korvana olemisen sijaan puolueiden kannattaisikin reippaasti esitellä kauhuskenaarioitaan. Karkeasti yksinkertaistaen: Kokoomus pelkää elinkeinoelämän toimintaedellytysten ja vaurastumisen kannustimien heikkenemistä. Keskusta pelkää maaseudun ja maakuntien autioitumista, perussuomalaiset päätösvallan karkaamista Brysseliin ja maahanmuuttajien invaasiota. Sosiaalidemokraatit pelkäävät sosiaaliturvan ja keskiluokan ostovoiman heikentymistä, vasemmistoliitto markkinaliberalismia. Vihreät pelkäävät planeettamme tärveltymistä elinkelvottomaksi, kristilliset yhteisen arvopohjan rapautumista ja rkp:läiset ruotsin kielen aseman heikentymistä.

Meillä äänestäjillä on nyt hyvää aikaa miettiä mitä eniten pelkäämme ja kuka ehdokkaista jakaa pelkomme. Bonuskysymyksenä voi miettiä onko pelko ylipäätään perusteltu. 

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.6.2014)

Miksi f-sana pelottaa kuin tarttuva tauti ?

Valtion pitää kunnioittaa ihmisoikeuksia ja luoda kansalaisille edellytykset terveyteen, työhön, asuntoon, koulutukseen ja turvallisuuteen. Yhteiskunnan pitää turvata jäsenilleen mahdollisuus hyödyntää voimavarojaan riippumatta iästä, uskonnosta, etnisestä ryhmästä, sukupuolesta tms. Tiettyjä ryhmiä järjestelmällisesti suosivat ja toisia syrjivät normit ja rakenteet pitää purkaa.

Moni voisi allekirjoittaa edellä kuvatut tavoitteet. Mutta kun niiden esittäjänä on Feministipuolue, suurin osa sulkee korvansa ja silmänsä. Sehän tiedetään perehtymättäkin että ”varttitonnareita ja hammaspeikkoja muistuttavien” (Loka Laitista lainatakseni) feministien perimmäinen - ellei ainoa - tavoite on miesten sukupuuttoon hävittäminen.

Feministinen puolue teki kuitenkin eurovaaleissa läpimurron Ruotsissa saaden yhden paikan Euroopan parlamenttiin. Ruotsin yli pyyhkäisi laajemminkin punavihreä aalto, joka on tulkittu suvaitsevaisuuttaan korostavien ruotsalaisten vastavedoksi äärioikeiston esiinmarssille. Feministiselle puolueelle oli Ruotsissa tilausta siitä huolimatta että useimmat puolueet ja kärkipoliitikot ovat julistautuneet feministeiksi. Mm. pitkäaikainen pääministeri Göran Persson totesi vuonna 2002 olevansa feministi, sillä varauksella ettei ”halua ajaa näitä kysymyksiä niin että se aiheuttaa vastakkainasettelua”. Ehkä nyt olikin tilausta puolueelle joka tasa-arvon kannattajaksi julistautumisen sijaan on myös valmis ajamaan asiaa.

Perssonin julistautuessa feministiksi kiisteltiin onko hän ”oikeasti” tai ”riittävästi” feministi. Suomessa pääministeri ei ehkä pääsisi yhtä helpolla julistautuessaan feministiksi. Suomessa feminismiä kritisoidaan usein siitä, ettei se huomioi miesten kokemaa epätasa-arvoa esim. huoltajuuskiistoissa. Moni tuntuu myös kuvittelevan että sukupuolten tasa-arvo olisi vastoin miesten intressejä. Naiset ovat usein altavastaajia työelämässä, miehet perhe-elämässä, joten molemmat hyötyvät tasa-arvosta. Feminismi tavoittelee naisille ja miehille samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia työssä ja kotona, ei naisten ylivaltaa, eikä miesten ja naisten samaan muottiin puristamista. Terminä feminismi on kieltämättä ongelmallinen koska se ahtaasti ymmärrettynä viittaa vain toiseen sukupuoleen.

Tuoreella netistä löytyvällä videolla Pauli Aalto-Setälä, Juhana Vartiainen ja joukko muita vaikutusvaltaisia miehiä kysyy miksi f-sana pelottaa kuin tarttuva tauti ja miksei mies voisi olla feministi (#fsana). ”Jos feminismillä tarkoitetaan sitä, että ajaa tasa-arvoa, palkkatasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua, niin sitten olen äijäfeministi", totesi SDP:n tuore puheenjohtaja Antti Rinne tammikuussa. Jos etuliite helpottaa tunnustautumista, se suotakoon.

Periaatekysymykset eivät ratkea välttelemällä

(Julkaistu Satakunnan Kansassa 19.5.2014)

Harvoin olen samaa mieltä Päivi Räsäsen (kd.) kanssa. Räsänen oli pettynyt, kun laki päihdeäitien tahdonvastaisesta hoidosta hyytyi helmikuussa peruspalveluministeri Susanna Huovisen (sd.) pöydälle.

Jaan Räsäsen pettymyksen. Pakkohoitoa valmisteltiin sosiaali- ja terveydenhuollon itsemääräämisoikeutta koskevassa työryhmässä vuosia. Hallitusohjelmassa määritelty lakihanke kuitenkin vesittyi loppusuoralla, koska Huovisen mielestä pakkohoito voidaan ottaa käsittelyyn vasta päihdehuoltolakia uudistettaessa.

Kehittymässä oleva sikiö voi saada pysyviä vaurioita äidin käyttämistä päihteistä. Osa vaurioista näkyy vasta kouluiässä: kasvuhäiriöiden ohella muisti ei pelaa normaalisti ja tehtäviä on vaikea tehdä loppuun. Pakkohoidolla ehkäistäisiin vauriot estämällä äitiä käyttämästä päihteitä.

Huovinen vetosi siihen, ettei pakkohoito ole ajankohtainen niin kauan kuin hoitoon ei pääse edes vapaaehtoisesti. Räsänenkin asettaisi vapaaehtoisen hoidon etusijalle, mutta tarjosi
myös vaihtoehtoa, jossa päihteitä käyttävältä äidiltä pyydettäisiin esimerkiksi neuvolassa
suostumus tahdonvastaiseen hoitoon, jos hän jättää vapaaehtoisen hoidon kesken.

Keskeinen periaatteellinen kysymys on, voidaanko sikiötä suojella puuttumalla äidin yksilönvapauteen eli pakottamalla päihdeäiti raittiuteen raskauden ajaksi. Suomessa ei perinteisesti sekaannuta muiden asioihin.

Vuoden takaisessa kolumnissani viittasin naistoimittajaan, joka tekeytyi raskaaksi testatakseen reaktioita juomiseensa. Alkossa myyjän ilmekään ei värähtänyt Petterssonin etsiessä viiniä ”dokailutarkoitukseen”. Terassilla tarjoilija kantoi neljännenkin siiderin auliisti pöytään. Vaikeaa kysymystä on politiikan ”terassilla” vältelty vetoamalla Huovisen tavoin käytännön syihin kuten hoitopaikkapulaan.

Pakkohoidon 

 suhde aborttioikeuteen on myös ongelmallinen. Aborttikeskustelukin asettaa vastakkain syntymättömän lapsen suojelun ja äidin oikeuden päättää ruumiistaan. Lastensuojelun Keskusliiton (LSKL) lausunnossa (2007) ehdotettiin, että pakkotoimien käytön mahdollisuus alkaisi, kun päihdeongelmainen äiti tekee päätöksen lapsen synnyttämisestä. Tästä hetkestä lähtien maailmaan on tulossa uusi yksilö, jolla on oikeus tulla suojelluksi. Usein kuulee myös, että pakkohoidon ”uhka” estäisi raskaana olevaa alkoholistia hakemasta apua. Pelkkä avun hakeminen ei kuitenkaan suojaa syntyvää lasta, ellei äiti lopeta päihteiden käyttöä – vapaaehtoisesti tai pakolla. Räsäsen ja LSKL:n ehdotukset osoittavat, että jos on tahtoa, periaatteelliset kysymykset ovat ratkaistavissa. Kukaan äiti ei pohjimmiltaan haluaa vahingoittaa lastaan.

Alkoholi on sairaus eikä valinta, kun siitä tulee ongelma - alkoholi on ongelma, jos se vaarantaa syntymättömän lapsen terveyden.

Hännänhuippu kunnostautuu

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 14.4.2014)

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on pyytänyt, että länsimaat vastaanottaisivat 30 000 Syyrian pakolaista tämän vuoden aikana. EU:ssa oli vuoden 2013 lopussa 67 000 Syyriasta paennutta, joista noin 23 000 Ruotsissa. Suomi korotti 750 pakolaisen vuosikiintiötään 1050:een, josta syyrialaisia on 500.

Satakunta on ollut viime vuosiin asti vuorovuosin Etelä-Pohjanmaan kanssa hännänhuippu pakolaisten vastaanottamisessa - pakolaisia on vastaanottanut käytännössä vain Pori. Nyt sopimuksen pakolaisten vastaanottamisesta ovat tehneet myös Huittinen, Harjavalta ja Ulvila, Eura valmistelee asiaa. Haastavia aikoja elävän Rauman kaupunginhallitus päätti helmikuussa vastaanottaa enintään 20 syyrialaispakolaista. Pasi Mäenranta (ps) esitti kuitenkin hylkäävää päätöstä. Mäenrannan mukaan valtion tuki tulisi suunnata pakolaisleirien olosuhteiden parantamiseen. Porissa kaupunginhallitus päätti maaliskuussa, että kaupunki varautuu vastaanottamaan 15–20 pakolaista joka toinen vuosi. Perussuomalaiset vastustivat tätäkin esitystä mm. siksi, ettei kaupungilla heidän mielestään ole varaa vastaanottaa pakolaisia.

Jordaniassa syyrialaispakolaisia on puoli miljoonaa, väkiluvultaan Suomea pienemmässä Libanonissa jo yli miljoona. Missään muussa maassa pakolaisten osuus väestöstä ei ole yhtä suuri. Libanoniin virtaa arviolta 12 000 syyrialaispakolaista viikoittain, mikä aiheuttaa suunnattomia paineita mm. terveydenhuollolle ja koulutusjärjestelmälle. Köyhien naapurimaiden pakolaisvastuun lisäämistä onkin vaikea perustella. Toisekseen syyrialaispakolaisten vastaanotosta ei aiheudu ylimääräisiä kustannuksia suomalaiskunnille, sillä valtio korvaa kiintiöpakolaisten kotouttamisesta aiheutuvista kustannuksista laskennallisen korvauksen neljältä vuodelta, maksetuista toimeentulotuista kolmelta vuodelta sekä lisäkorvauksia erityiskustannuksista, kuten tulkkipalveluista. Lisäksi uusille sopimuskunnille maksetaan kertaluonteinen 20 000 euron korvaus.

Syyrian sota koskee 5,5 miljoonaa lasta, jotka ovat yli kolme vuotta kestäneen kriisin suurimpia kärsijöitä. Yli 10 000 lasta on kuollut, kolme miljoonaa lasta on paennut kodeistaan. Yli miljoona lasta asuu kurjissa ja epähygieenisissä oloissa naapurimaiden epävirallisilla telttaleireillä. Yli kolme miljoonaa lasta on jättänyt koulun kesken ja heitä uhkaavat lapsityö, lapsiavioliitot ja värväys asevoimiin. Vastaavassa ahdingossa elävät muualtakin Suomeen pyrkivät pakolaiset. Viime vuosien taloudellisesta turbulenssista huolimatta Suomi kuuluu tänä päivänä maailman rikkaimpiin ja vakaimpiin maihin. Sotavuosina täältäkin jouduttiin kuitenkin lähettämään 70 000 lasta turvaan Ruotsiin ja Tanskaan. Nyt on suomalaisten vuoro auttaa.

Läpinäkyvyyttä ja naisia kehiin

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 17.3.2014)

Perussuomalaiset tavoittelevat europarlamentaarikko Sampo Terhon sanoin Euroopan parlamentissa mm. ”sääntelytsunamin” hillitsemistä (HS 8.3.). Yli puolue- ja jäsenmaarajojen kannatusta saava EU-sääntelyn karsimistavoite on kuitenkin osin ristiriidassa yhtä laajasti kannatetun avoimuuden ja läpinäkyvyyden kanssa. Sääntelyä ja kontrollia kun tarvitaan jotta kaikki noudattaisivat yhteisiä pelisääntöjä. Pelisääntöjen noudattaminen lisää luottamusta joukkuekavereihin ja samalla sitoutumista joukkueeseen, mikä ei tässä tapauksessa taida olla kaikkien tavoitteena.

Europarlamentaarikko Tarja Cronberg (vihr.) muistelee otsikolla ”EU murtaa hyväveli-verkostot” (Vihreä Lanka 28.2.) miten hänen maakuntajohtajakaudellaan 90-luvun Pohjois-Karjalassa virkamiehet kaipasivat EU:ta edeltävää aikaa, jolloin päätökset tehtiin poikien kesken lounaalla. EU:n komission tuore raportti korruptiosta löysi enemmän tai vähemmän huomautettavaa kaikista jäsenmaista, myös Suomesta jossa hyväveliverkostot yhä edelleen junailevat asioita. Unionillakaan ei ole puhtaat jauhot pussissa: perusteltuja epäilyjä on mm. vilpillisistä aluetukihankkeista, energiatukien päätymisestä mafialle ja komiteajäsenten jääviysongelmista. Mm. Vihreät ovat vaatineet EU-hallinnon radikaalia avaamista: lobbareiden rekisteröintiä, karenssiaikoja lobbarista virkamieheksi ja toiseen suuntaan siirtyville sekä kaikkien komission toimielinten jäsenten julkistamista. Korruptiosta pitäisi kuitenkin päästä eroon kasvattamatta kohtuuttomasti byrokratiaa.

Avoimuuden ja läpinäkyvyyden ohella unioni kaipaa lisää naisia! Europarlamentaarikoista noin kolmannes on naisia. Samoin 28 komissaarista vain yhdeksän on naisia eikä komission puheenjohtaja ole koskaan ollut nainen. Euroopan parlamentti onkin suosittanut että jokainen jäsenmaa asettaisi komissaariehdokkaakseen miehen ja naisen. Suomessa pääministeri esittää komissaariehdokkaansa hallitukselle, joka tekee asiassa lopullisen päätöksen. Nähtäväksi jää paljon parlamentin suositus painaa Suomen komissaariehdokasta pohdittaessa.

Elina Grundström arvioi (HS 21.3.2014) että suomalaisessa puoluekentässä on meneillään perussuomalaisten jytkystä vuonna 2011 alkanut perusteellinen puhdistus, jossa ”viimeinenkin näkyvä naispoliitikko pitää pudottaa asemistaan”. Puolueet ovat syrjäyttäneet kokeneita naispoliitikkoja ja nostaneet tilalle huomattavasti kokemattomampia miehiä, joiden merkittävin ero edeltäjiinsä nähden on Grundströmin arvion mukaan harmaan puvun, hitaan puheen ja matalan äänen tuoma ”uskottavuus”. Arvokonservatiivisista miesäänestäjistä kilpaillaan myös Eurooppa-tasolla: suurimpien eurooppalaisten puolueiden ehdokkaat EU-komission puheenjohtajaksi ovat kaikki miehiä, eikä heille ollut edes naispuolisia vastaehdokkaita.

Kärkiehdokkaidensa sukupuolen ja profiilin päivittämisen ohella suuret puolueet ovat jytkyn jälkimainingeissa tarkistaneet EU-suhtautumistaan. Sampo Terhon (PS) mukaan käynnissä on suoranainen ”kilpajuoksu Impivaaraan.” Käydessään syksyllä Suomessa EU-komissaari Viviane Reding moitti vakiintuneita puolueita populististen äänenpainojen omaksumisesta ja muistutti, että ”ihmiset äänestävät aitoa. He eivät äänestä jotakin, joka matkii alkuperäistä.”

Unionin noustessa (kriittisimpien harmiksi) vähitellen jaloilleen talouskriisistä, onkin järkevämpää miettiä mitä EU:lta halutaan ja miten se saavutetaan, kuin mitä EU:lta ei haluta.

Värillä on väliä

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 17.2.2014)

Jos sait aamukahvit väärään kurkkuun suvaitessani viime kolumnissani turbaanipäisiä vantaalaisbussikuskeja ja työhaastatteluun naisellisesti pukeutuvia miehiä, älä lue pidemmälle.

Sukupuolierot ja niiden ”merkitsemistavat” ovat olevinaan täysin luonnollisia. Pakonomainen tarpeemme luokitella ihmiset mieheksi tai naiseksi alkaa jo kohdussa, kun syntyvälle lapselle aletaan haalia sinisiä tai punaisia potkuhousuja. Äitiyspakkauksen vaaleankeltaiset ja beiget tekstiilit yrittävät olla sukupuolineutraaleja, mutta tulevat vahvistaneeksi että vaaleanpunaisissa ja -sinisissä vaatteissa on jotain ongelmallista. Vaikka tenavaikäisten lasten kasvoista ja äänestä voi useimmiten päätellä sukupuolen, heillekin tarvitaan tyttöjen ja poikien vaatteet virhearvioiden välttämiseksi. Viidenkympin villityksessään suomalainen mies saattaa jo luottaa miehiseen olemukseensa niin paljon, että uskaltaa pukea päälleen vaaleanpunaisen kauluspaidan.

Jos sukupuoli todella on hedelmöitymishetkellä määrittyvä pysyvä jokotai-ominaisuus, miksi meidän pitää joka aamu ”pukeutua” tytöksi tai pojaksi, mieheksi tai naiseksi? Miksei miesten ja naisten vaateosastoja voisi korvata käyttötarkoituksen mukaisilla urheilu-, juhla- ja arkivaateosastoilla tai tyylisuuntia mukaillen hipstereille, klassisille pukeutujille ja pintamuodista pitäville? Samoja vaatteita löytyisi naisten ja miesten mitoituksella. Kyllä miehen luultavasti mieheksi tunnistaisi vaikka hänellä olisi tunika ja legginsit – harva jakkupukuista naistakaan on mieheksi luullut.

Myös lelut ovat vahvasti sukupuolittuneita ja värikoodattuja: Lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla somasti nukeilla ja kattiloilla ja pojat remuavat sinisillä sivuilla miekoilla ja autoilla. Lelujätti TopToy onnistui aikaansaamaan kohun julkaisemalla kuvaston, jossa tytöt leikkivät työkaluilla ja pojat nukkekodilla. Kun kerran miehetkin nykyään osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon ja naiset luovat lunta ja uraa, miksi ihmeessä lapset pitää jakaa miesten ja naisten töihin?

Viihdekään ei säästy: Kotimaista Onneli ja Anneli -lastenelokuvaa arvioineen kriitikon mukaan ohjaaja ”on lisännyt aika reippaasti väriä päälle, varsinkin turkoosia ja pinkkiä”. Elokuvan ”korostettu tyttömäisyys” nostaa kriitikon arvion mukaan poikien (ja poikalasten vanhempien) kynnystä lähteä katsomaan elokuvaa. Iso joukko lapsia ei siis koskaan näe elokuvaa koska se on väärän värinen!

”Tyttöjen ja poikien värien” historiasta on useita tulkintoja. Poikien pukeminen siniseen liittyy joidenkin käsitysten mukaan uskoon sinisen suojaavasta ominaisuudesta aikana jolloin poikalapsia arvostettiin tyttöjä enemmän. Nykyään suojaamme ehkä enemmän itseämme kuin lapsiamme: tutkimuksissa on havaittu että ihmisten keskinäinen vuorovaikutus vaikeutuu, elleivät he pysty määrittelemään keskustelukumppanin sukupuolta.

Länsinaapurissa ovat puhuttaneet pronominit. Mm. muutama päiväkoti on päättänyt korvata miehiin viittaavan han- ja naisiin viittaavan hon-pronominin sukupuolineutraalilla hen-pronominilla. ”Jotta lapset ymmärtäisivät että kaikki ovat samanarvoisia” perustelee päätöstä Nicolaigårdenin päiväkodin johtaja. Tätä perustelua vasten tarkoituksenmukaisemmalta tuntuisi opettaa lapsille, että han ja hon ovat samanarvoisia ja voivat tehdä samoja asioita. Eihän edellä kuvattua väriasetelmaakaan kannata ratkaista pukemalla kaikki lapset beigeen.

Nauttikaamme kaikista sateenkaaren väreistä!

Nimi miestä pahentaa

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 20.1.2014)

Jo vuonna 2005 eläkkeelle siirtyvien osuus oli Suomessa suurempi kuin työmarkkinoille tulleiden osuus. Vaikka Satakunnassa oli marraskuussa 600 työtöntä työnhakijaa enemmän kuin vuotta aiemmin, avoimia työpaikkoja oli maakunnan TE-toimistossa 100 edellisvuotta enemmän. 


Maahanmuuton lisääminen on välttämätöntä työvoiman saatavuuden varmistamiseksi. Satakunnassa ELY-keskuksen Työhön Satakuntaan -hanke edistää työperusteista maahanmuuttoa. Viime vuoden loppuun mennessä Satakuntaan oli saatu mm. sairaanhoitajia Espanjasta, mansikanpoimijaa Latviasta, elintarviketyöntekijöitä Puolasta ja kausityöntekijöitä Romaniasta. Samaan aikaan täällä jo asuvien maahanmuuttajien työllistymisen esteenä ovat todelliset ja kuvitellut kieliongelmat sekä työnantajien ennakkoluulot. Maahanmuuttajien työttömyysaste on yli kolminkertainen kantaväestöön verrattuna.

Muutaman vuoden takaisessa valtuustoaloitteessani esitin että Porin kaupunki pyrkisi aktiivisesti työllistämään maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Kysymys oli ennen kaikkea tasavertaisten mahdollisuuksien antamisesta. Ehdotin toimenpiteeksi anonyymia työnhakua, jossa työhakemukset jätetään nimettömänä. Nimi ja taustat paljastuvat haastattelussa. Näin toimimalla ehkäistään syrjintää mm. vieraskielisen nimen perusteella. Vastaanotto aloitteeseen oli oletetun nihkeä. Salissa peräänkuulutettiin työnantajan oikeutta valita työntekijänsä. Eikö kuitenkin ole työnantajankin etu, että hakijoita tarkastellaan mahdollisimman objektiivisesti? 


Espoossa vastaava valtuustoaloite meni läpi, ja Espoo rekrytoi viime syksynä kirjastopalvelujen johtajan anonyymisti. Kokeilulla haluttiin saada enemmän painoa hakijan meriiteille ja osaamiselle, vähemmän huomiota sukupuoleen, nimeen, ikään tai etniseen taustaan. Teknisistä haasteista huolimatta kokeilu uusitaan keväällä, minkä jälkeen päätetään muutetaanko rekrytointikäytäntöä laajemminkin.


Päinvastainen ongelma on ulkoiselta olemukseltaan valtavirrasta poikkeavilla henkilöillä. Voima-lehden (10/2013) nuori miestoimittaja lähetti koemielessä työhakemuksia koulutustaan ja työkokemustaan vastaaviin avoimiin paikkoihin. Hän pääsikin useaan työhaastatteluun. Yksikään ei kuitenkaan johtanut työsopimukseen, mihin lienee vaikuttanut perusolemukseltaan maskuliinisen työnhakijan kevyt päivämeikki ja sonnustautuminen naiselliseen neuleeseen ja hartiahuiviin. Pansion teollisuusalueella sijaitsevan tehtaan liukuhihnallakin habituksella on väliä. 

Pukeutumisongelmia voi tulla myös eri etnisiin ryhmiin tai uskontokuntiin kuuluville. Vantaalaisen bussinkuljettaja Gill Sukhdarshan Singhin ja Veolia Transportin kiista sikhiturbaanin käytöstä työaikana menee poliisin ratkaistavaksi. Työnantaja vetoaa siihen että kaikkia työntekijöitä on velvoitettu pukeutumaan samalla tavoin, ja että Singh siis vaatii erityiskohtelua. Etelä-Suomen aluehallintovirasto taas linjasi, että kuljettajien pukeutumissääntö syrjii välillisesti Singhiä. Jos kaikkia työntekijöitä velvoitettaisiin käyttämään sikhiturbaania yhden työntekijän vakaumuksen vuoksi, lähestyttäisiin suvivirsikeskustelua. Yhden kuskin turbaanin käyttö ei kuitenkaan häiritse kollegoiden työntekoa eikä vaaranna matkustajien turvallisuutta, toisin kuin vaikkapa kasvot peittävä burkha. Veolia taitaakin lähinnä pelätä matkustajien reaktioita, mutta matkustajana minä pelkäisin turbaania enemmän vaikkapa reilusti ylipainoista kuskia, joka voisi saada sydänkohtauksen kesken ajon!