Puuttumisen puutetta

Kolumni (Satakunnan Kansa 8.7.2013)

Kahdeksanvuotias Eerika kuoli äitienpäivänä 2012 hitaasti tukehtumalla isän ja äitipuolen vuosia jatkuneen kidutuksen päätteeksi. Tapaus herätti paljon keskustelua ja vaatimuksia parannuksista lastensuojelun keinovalikoimaan. Helsingin lastensuojelun laiminlyöntejäkin selvitettiin, sillä tytöstä oli tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia. Palokunnasta ei ole apua ellei sammutuskalusto ole riittävä tai sitä ei osata käyttää!

Sammutuskalustosta ja -taidoista taas ei ole apua jos kukaan ei hälytä ajoissa apua. Useilla viranomaisilla on lakiin perustuva velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus jos epäilykseen on aihetta. Mutta sinäkin voit tehdä ilmoituksen, jos epäilet että lasta kohdellaan huonosti.

Suomalainen ei juuri halua sekaantua toisten asioihin. TNS Gallupin viime syksynä tekemässä kyselyssä ilmeni, että vain puolet lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa havainneista kertoi puuttuneensa näkemäänsä heti tilanteessa tai ottamalla yhteyttä viranomaisiin. Toinen puolisko ei tehnyt mitään. Heistä puolet katsoi, ettei ollut tarvetta puuttua, toinen puolisko ei uskaltanut puuttua tai ei tiennyt keneen ottaa yhteyttä.

Marraskuussa uutisoitiin hoitopaikastaan karanneesta nelivuotiaasta tytöstä, joka oli kävellyt yli kilometrin vilkkaan valtatien varrella. Muutama autoilija oli ilmoittanut poliisille lapsesta, mutta kukaan ei pysähtynyt odottamaan poliisia tai auttamaan lasta. Muutama viikko sitten Ikeassa vastaan käveli vuolaasti itkenyt alakouluikäinen poika, joka oli kadottanut vanhempansa. Hätäännyksestä päätellen hän oli jo jonkin aikaa harhaillut myymälässä ilman että kukaan oli katsonut asiakseen auttaa.

Toimittaja Maria Pettersson tekeytyi toukokuussa raskaaksi testatakseen reaktioita juomiseensa. Alkossa myyjän ilmekään ei värähtänyt Petterssonin etsiessä viiniä ”dokailutarkoitukseen”. Terassilla yksi pariskunta mulkoili paheksuvasti, muttei sanonut mitään vielä neljännenkään siiderin kohdalla. Tarjoilija kantoi juomat auliisti pöytään. Äitien raskauden aikaiseen juopotteluun ei ole haluttu puuttua järein ottein myöskään yhteiskunnan toimesta, äitien yksilönvapauteen vedoten.

Lastensuojeluntarve voi ilmetä muillakin tavoin kuin merkkeinä fyysisestä pahoinpitelystä tai laiminlyönnistä. ”Kertoo paljon, jos verhoja ei jakseta avata eikä siivota”, muistutti 30 vuotta lastensuojelutyötä tehnyt sosiaalityöntekijä. Pesemätön tukka ei tarkoita että lasta lyödään, mutta riski väkivaltaan kasvaa kun vanhemmat eivät hallitse omaa elämäänsä. Jos puuttuminen tai ilmoituksen tekeminen tuntuu vaikealta, voi puntaroida mitkä ovat pahimmat mahdolliset seuraukset puuttumisesta ja puuttumatta jättämisestä. Kumman päätöksen kanssa on helpompi elää itsensä kanssa?

Lastenpsykiatri Anne Kaupin mukaan väkivaltaisia vanhempia on usein kohdeltu lapsena kaltoin: ”Siksi väkivalta ei ole vain psykiatrinen vaan yhteiskunnallinen asia. Huono-osaisuuden periytyminen voi tarkoittaa myös väkivaltaisuuden periytymistä.” Ammattilaisten mukaan useimmat vanhemmat ovatkin helpottuneita tilanteeseen puuttumisesta - heidän hätänsä on huomattu.

Kun Yhdysvaltojen uskonnolliset johtajat kehottivat Martin Luther Kingiä luopumaan rotuerottelun vastaisesta taistelusta, hän vastasi: ”Kun sukupolvemme kerran joutuu tilille teoistaan, emme joudu tekemään parannusta vain kaikesta mitä pahat ihmiset ovat tehneet tai sanoneet, vaan ennen kaikkea siitä, miksi hyvät ihmiset ovat olleet hiljaa.” Älkää siis hyvät ihmiset olko hiljaa!

Kokki, tsuppari, meripoika, poppari

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.6.2013)

Ammatillisen koulutuksen vetovoima on noussut viime vuosina lukiokoulutuksen rinnalle: Valtakunnallisesti lukiokoulutukseen hakeutui v. 2011 peruskoulun 9. luokan päättäneistä 53 % ja ammatilliseen koulutukseen 47 %. Satakunnassa vastaavat lukemat olivat 48–52 ammatillisen koulutuksen hyväksi. 

Suosituimpiin ammatillisiin koulutuksiin hakeudutaan jopa ysin keskiarvolla. Kädentaitoammatit ovat nuorten silmissä aidosti houkuttelevia. Osalla opiskelijoista tähtäin on kuitenkin korkeakoulussa jo ammatilliseen koulutuksen tullessaan. Yhteiskunnan kannalta järkevintä olisi kouluttaa esim. lähihoitajiksi nuoria, jotka ovat motivoituneita juuri kyseiseen työhön. Toisaalta lienee hyvä, jos osalla korkeasti koulutetusta terveydenhuollon ja sairaanhoidon henkilökunnasta on työkokemusta myös lähihoitajana.

Pääsääntöisesti korkeakouluun tähtäävät nuoret hakeutuvat lukioon, joka antaa edelleen parhaan pohjan erityisesti yliopisto-opinnoille. Lukioon saattaa päätyä myös nuoria joiden keskiarvo ei riitä ammattikouluun. Kutosen ja ysin keskiarvolla peruskoulunsa päättäneiden opettaminen samassa ryhmässä on haasteellista. Surullisinta on että osa vitosen-kutosen porukasta ei pääse mihinkään jatkokoulutukseen. 

Ruotsissa ja Norjassa nuoret eivät peruskoulun jälkeen valitse lukion ja ammattikoulun välillä vaan hakevat toisen asteen oppilaitokseen teoreettiselle tai ammatilliselle linjalle. Norjassa ammatillisen linjan opiskelijat siirtyvät opiskelun jälkipuoliskolla kahdeksi vuodeksi oppisopimustyöpaikkaan. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan nuorten työttömyys on alhaisinta niissä Euroopan maissa, joissa on vahva oppisopimusjärjestelmä. Norja on tästä hyvä esimerkki. Suomessa tyypillinen oppisopimusopiskelija on noin 30-vuotias työssäkävijä, alle 20-vuotiaita oli vuonna 2011 alle 1,4 % oppisopimuskoulutettavista.

Työelämäjaksoista voisi olla apua myös rekrytointiongelmista kärsiville aloille. Ihohuokosten puhdistaminen tuntuu hakijamääristä päätellen huomattavasti hohdokkaammalta kuin marketin hyllyjen puhdistaminen. Työajat ja palkkaus lienee osasyyllinen imago-ongelmiin, samoin me asiakkaat: kaikki arvostavat siisteyttä, mutta harva edes tervehtii työpaikan siivoojaa. Tosiasiassa siivous nykyaikaisilla työvälineillä ei ole välttämättä sen raskaampaa tai yksitoikkoisempaa kuin kosmetologin työ. Nimikikkailulla ongelmaa ei ratkaista: ”siistijä” kalskahtaa yhtä vähättelevältä kuin ”metsäkoneenkuljettelija”, ”puhdistuspalvelualan ammattilainen” yhtä keinotekoiselta kuin ”kasvatuspalvelualan ammattilainen” (opettaja). Tositv-kilvoittelut ovat sen sijaan lisänneet joidenkin alojen vetovoimaa: ne jotka eivät halua laulajaksi haluavat (tv-)kokiksi.

Haasteellista on myös houkutella miehiä naisvaltaisille aloille. Siinä missä naisjuristeja ja –insinöörejä on yli kaksinkertainen määrä 90-luvun alkuun verrattuna, miehiä ei saada esim. opetus- ja hoitoalalle. Moni on kuullut Halosen kaudella syntyneestä pikkutytöstä, joka ihmetteli voiko mieskin muka olla presidentti. Tabut murtuvat, mutta tuskin lapset aivan lähitulevaisuudessa miettivät voisiko lastentarhanopettajakin muka olla nainen.

Jokainen nuori haluaa elämässään eteenpäin. Kaikki opiskelu on arvokasta niin kuin jokainen työkin. Valintojen tueksi nuorten ja vanhempien tulisi saada tasapuolisesti tietoa vaihtoehdoista. Vääriä valintoja tulee silti. Epäröinti ja suunnan muutos kannattaa sallia, koska tuottavimpia työntekijöitä ovat ”kutsumuksensa” ja oman alansa löytäneet.

Miltä minusta tänään tuntui?

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 13.5.2013)

Toimittajat raportoivat ja taustoittavat maailman tapahtumia. Mielipide- ja tekstaripalstoilla kuka tahansa voi avautua politiikasta, jääkiekosta ja koirankakasta. Asiantuntijaroolissa kirjoittavat kolumnistit syventävät uutisointia. Me muut yritämme provosoida, kyseenalaistaa vallitsevat totuudet tai ainakin näyttää ne uudessa valossa. Kärkkäät kirjoittajat laittavat itsensä ja näkemyksensä likoon jättämättä ketään kylmäksi.

Toisella puolella pöytää lukija silmäilee uutiset, toteaa tapahtuneen ja muodostaa ehkä asiasta häilyvän mielipiteen. Mielipidekirjoitusten ja kolumnien kohdalla lukija muodostaa mielipiteen joskus jopa tekstiä lukematta. Etenkin kärkkäimpien kynäniekkojen kohdalla lukijat osaavat mielestään arvata otsikon perusteella loput. ”Vääräoppiset” kirjoitukset jäävät lukematta, kiihkeimmät peruuttavat lehden tilauksen kirotun kolumnistin vuoksi.

Onko kolumnisti onnistunut suututtaessaan tai saadessaan samanmieliset hykertelemään? Hyvä kolumni herättää ajatuksia, miksei tunteitakin, mutta ennen kaikkea maanittelee lukijaa tarkastelemaan kantaansa. Onnistuminen edellyttää asian tarkastelua ainakin näennäisen puolueettomasti. Samasta teemasta ja vinkkelistä kirjoittava kolumnisti aiheuttaa ennen pitkää torjuntareaktion niissä, joiden ennakkoluuloja hän kaikkein mieluiten ravistelisi.

En osaa sovittaa itselleni asiantuntijakolumnistin viittaa. Kirjoitan mieluummin arjen ilmiöistä ja maailman menosta. Ihmisläheisyys ja yleisölähtöisyys tulkitaan usein huonommaksi journalismiksi. Sama pätee kolumneihin: eräs SK-kolumnisti moitti viimeksi tavatessamme toista SK-kolumnistia liian arkisista aihevalinnoista, jotka edustavat ”miltä minusta tänään tuntui” –osastoa vailla yhteiskunnallista ulottuvuutta.

Kuitenkin myös fiktion, viihteen ja draaman alueilla voidaan käsitellä suuria yhteiskunnallisia teemoja. Viestinnän professori Juhani Wiio puhuu mediasta suurena näyttämönä, jolla faktan lisäksi korostuu yhä enemmän fiktio. Erityisesti perheeseen, terveyteen, kasvatukseen, yhteisöön ja elintapoihin liittyvät teemat ovat tärkeitä sekä yhteiskunnan kehittämisen että yksittäisten kansalaisten kannalta. Silti ”koviksi oikeiksi” uutisiksi lasketaan edelleen lähinnä päivänpolitiikan, talouden ja ulkomaan uutiset. Urheilu-uutiset sijoittuvat jonnekin välimaastoon.

Samalla huhtikuisella viikolla kun Pohjois- ja Etelä-Korean välinen jännite sai muun maailman pidättelemään hengitystään, Porissa keskityttiin saattamaan Ässiä finaaliin. Silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa tuntui suhteettomalta miten paljon Ässät saivat palstatilaa Koreoihin verrattuna. Eikö sanomalehden tehtävä ole kirjoittaa siitä mikä on aikuisten oikeasti tärkeää, ei siitä mikä ihmisten mieliä liikuttaa?

Maakuntamedioiden erityistehtävä on kuitenkin uutisoida paikallisesti koskettavista aiheista. Oman kaupungin henkimaailman ja liigajoukkueen tunteva paikallinen urheilutoimittaja jos kuka osaa välittää hallin tunnelmia. Koreoiden tilanteesta tietoa janoava sen sijaan löytää maakuntamediaa laaja-alaisempaa asiantuntemusta muista lähteistä.

Kolumnistin erityistehtävä on herättää ajatuksia tiedon välittämisen sijaan. Takavuosina olin sanansäilä ojossa mielipidepalstalla harva se viikko. Nykyään liekki ehtii usein sammua ja asia vanhentua ennen kuin ehdin koneelle. Kolumnistina yritän vastedes herätellä omia ja lukijoiden ajatuksia kerran kuussa. Älkää tuomitko tai tykätkö pärstän perusteella vaan lukekaa loppuun asti. Pätee muihinkin kolumnisteihin!

Suomen kehitysapupanosta tarvitaan

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa 10.1.2013)

Laura Huhtasaari vaatii tuttuun tapaansa kehitysavun lopettamista (SK 2.1. ja 5.1.). Vastaan hänelle tuttuun tapaani: On sekä suomalaisten veronmaksajien että avunsaajien etu että tukijärjestelmiä ja niiden vaikuttavuutta tarkastellaan kriittisesti. Jokainen väärinkäytös on liikaa. Jos kuitenkin lopettaisimme kaikki tuet jotka eivät toimi moitteettomasti ja joissa tukea valuu vääriinkin käsiin, voisimme lopettaa paljon muutakin kuin kehitysavun.

Kehitysyhteistyöllä saadaan paljon hyvää aikaan. Suomen avun ansiosta esimerkiksi Etiopiassa yli miljoona ihmistä saa nyt puhdasta vettä. Afganistanissa Suomi tukee tyttöjen ja naisten mahdollisuuksia oppia ammattitaitoja. Työtä tehdään usein hyvin vaikeissa oloissa maissa, joissa hallinto on haurasta, demokratia ei toimi ja ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä. Mutta juuri näiden ongelmien ratkaisemiseen kehitysyhteistyöllä tähdätään. Jos asiat olisivat kunnossa, apuamme ei tarvittaisi. Korruption ja huonon hallinnon edessä ei pidä nostaa käsiä pystyyn, vaan miettiä uusia tapoja ohjata tukea esim. sektoritukena suoran budjettituen sijaan.

Asukaskohtaisella BKT:lla mitaten maailman rikkaimpiin maihin kuuluvan Suomenkin panosta tarvitaan niin ilmastotalkoissa kuin globaalien kehityserojen umpeen kuromisessa. Kehitysyhteistyö on myös turvallisuuspolitiikkaa: maailma on sitä turvallisempi paikka myös suomalaisille, mitä vähemmän maailmassa on köyhyyttä ja sen lietsomia levottomuuksia. Budjettirahoitteisen kehitysavun rinnalla (ei sijaan) valtio voisi tukea Huhtasaaren peräämiä vapaaehtoisia kehitysapumaksuja kehitysapulahjoitusten verovähennysoikeudella.

Vapaaehtoisuus on etuoikeus

(Julkaistu UNICEFin blogissa 5.12.2012)

Ensi kontaktini UNICEFiin sain lapsena setäni vaimolta, joka muisti minua ja siskoani vuodesta toiseen ihanilla UNICEF-joululahjoilla. Vapaaehtoisurani alkoi vuosia myöhemmin asetuttuani opiskelujen jälkeen takaisin kotikaupunkiini Poriin vuonna 2005. Suuntasin energiani erityisesti ympäristö- ja eläinsuojelutoimintaan. Siinä ohessa tulin ottaneeksi vastuulleni Porin ensimmäisen Mahdollisuuksien torin järjestelyt kesällä 2007.

Torille osallistui myös UNICEFin Porin paikallisryhmä, jonka silloinen puheenjohtaja tarttui minua hihasta ja pyysi mukaan toimintaan. Esikoiseni syntymä vuotta aiemmin oli herkistänyt minua entistä enemmän maailman lasten hädälle. UNICEF oli aina näyttäytynyt minulle vaikuttavana ja luotettavana toimijana, joten en keksinyt syytä kieltäytyä kutsusta. Aloitin koululähettiläänä, jatkoin sihteerinä ja vuodesta 2010 olen toiminut ryhmämme puheenjohtaja-tiedottajana.
Suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneenä ja korttini kohtuullisesti pelanneena minun ei ole tarvinnut juurikaan murehtia siitä, pystynkö tarjoamaan lapsilleni ruokaa ja suojaa, kuka huolehtii heistä työssä ollessani ja riittävätkö rahani aikanaan saattamaan heidät koulutielle. Koska omat murheeni ovat vähäiset, jaksan murehtia maailman lapsista. Vapaaehtoisuus onkin minulle ennen kaikkea etuoikeus.

UNICEF-vapaaehtoisuus tarkoittaa käytännössä kuukausittaisia tapaamisia vapaaehtoisporukalla. Ideoimme ja järjestämme varainkeräystempauksia ja erilaisia tapoja kertoa UNICEFin toiminnasta. Tällä hetkellä esimerkiksi suunnittelemme Kansainvälisen naistenpäivän suurtapahtumaa Poriin 8.-9.3.2013 yhteistyössä neljän muun järjestön kanssa.

Isänpäivänä palasin kenttämatkalta Nepalista, jonne pääsin yhtenä neljästä onnekkaasta UNICEF-vapaaehtoisesta. Matka syvensi ymmärrystäni UNICEFin toimintaperiaatteista. Nyt tiedän muun muassa sen, kuinka kullanarvoisia motivoituneet kenttätyöntekijät ovat, miten tärkeää on toimia kohdemaiden olemassa olevissa rakenteissa ja saada paikalliset hallitukset ja viranomaiset muutosten tueksi. Ymmärsin myös millainen muutosvoima lapsissa ja nuorissa piilee. UNICEFin kautta koen voivani auttaa muitakin kuin omia lapsiani rakentamaan tulevaisuuttaan.

 

Kirkasotsaisen maailmanparantajan tunnustuksia

Julkaistu myös Pori NiceAID -blogissa 15.11.2012

Mustavalkoiseen ajatteluun taipuvainen maailmanparantaja joutui UNICEFin kenttämatkalla Nepalissa realiteettien äärelle:

Asioilla on aina kaksi (osa-)puolta

Länsi-Nepalin syrjäisimmillä vuoristoalueilla naiset joutuvat kuukautisten ajaksi navettaan jotta eivät ”saastuttaisi” muita. Myös koulutetut kaupunkilaisnaiset kunnioittavat perinteitä ja uskomuksia siinä määrin etteivät mene kuukautisten aikana keittiöön ”saastuttamaan” ruokaa eivätkä ”tapa” huonekasveja koskemalla niihin. Taikauskoista eristystä ja syrjintää kauhistellessamme Oxfordissa opiskellut naispuolinen paikallisoppaamme muistutti, että monelle kotitöistä yksin vastaavalle nepalilaisnaiselle on helpotus saada neljän päivän vapautus raadannasta. Kirkasotsainen maailmanparantaja ymmärsi että asioissa on monta puolta.

Nepalissakin alkoholi lisää perheväkivaltaa. Jos nainen kieltäytyy kunniasta humalaisen miehensä vaatiessa aviollisia ”oikeuksiaan”, nyrkki saattaa puhua. Paikallisoppaamme kertoi miten hän erään projektin yhteydessä päätti opettaa perheväkivallasta kärsineille kouluttamattomille naisille muutamia biologisia perusasioita. Hän uskoi oppiessaan nauttimaan kehostaan ja kumppanistaan naiset ehkä välttyisivät muutamalta selkäsaunalta. Kirkasotsainen maailmanparantaja ymmärsi että joskus voi tulla puolitiehen vastaan, vaikka tekisikin mieli yksinkertaisesti hirttää väkivaltaiset miehet munistaan. Samalla tietysti pitää miettiä miksi miehet juovat, ehkäistä juomista ja opettaa miehille väkivaltaa parempia tapoja purkaa turhautumistaan.

Ehdottomia ratkaisuja ei ole

Kävimme keskisuuren Biratnagarin kaupungin lapsityöläisten iltapäiväkoulussa. 10-18 -vuotiaat lapset kertoivat vuorollaan työtehtävistään: he korjaavat elektroniikkaa, toimivat koti- tai myymäläapulaisina, korjaavat satoa, ompelevat, kantavat tai kuljettavat tavaroita. He eivät tuntuneet erityisen murheellisilta kertoessaan työpaikoistaan. Sen sijaan heidän silmänsä loistivat kun he kertoivat miten heidän tulevaisuudensuunnitelmansa olivat muuttuneet iltapäiväkoulun myötä. Yksi halusi poliisiksi, toinen sairaanhoitajaksi, kolmas tanssinopettajaksi ja neljäs lääkäriksi. Kirkasotsainen maailmanparantaja ymmärsi kuinka tärkeää on tehdä pieniä parannuksia lapsityöläisten työoloihin ja kouluttaa heitä työnteon ohella, eikä vain uppiniskaisesti vaatia lapsityövoiman välitöntä kieltämistä. Hallituksia pitää toki painostaa lapsityövoiman kieltävään ja vähintään lapsityöläisten asemaa parantavaan lainsäädäntöön, mutta toimeenpanoa ja valvontaa sekä tapojen ja tottumusten muuttumista odotellessa pitää tehdä kaikki voitava lapsityöläisten hyväksi.

Muutama vuosi sitten Nepalissa paljastui kansainväliseen adoptioon liittyvä väärinkäytös. Länsimaalainen toimittaja tekeytyi adoptoijaksi ja etsi muutamasta lastenkodista puolivuotista nepalilaistyttöä adoptoitavaksi. ”Toiveita vastaavaa” lasta ei sillä hetkellä löytynyt, mutta toimittajaa pyydettiin tulemaan seuraavana päivänä uudelleen... Asiasta syntyi valtava skandaali, eikä Nepalista tällä hetkellä adoptoida lapsia ulkomaille. Kirkasotsainen maailmanparantaja ymmärsi että aina kun on kysyntää, ilmaantuu myös tarjontaa.

Pellolta päättäjäksi

Julkaistu myös Pori NiceAID -blogissa 9.11.2012

Pari viikkoa sitten 11.10. vietettiin ensimmäistä kansainvälistä tyttöjen päivää. Teemapäivän tarkoitus oli kiinnittää huomiota kehitysmaiden tyttöjen ongelmiin: lapsiavioliittoihin, väkivaltaan ja kouluttamattomuuteen.

Pelkästään Nepalissa olemme viikon aikana törmänneet lukuisiin naista sortaviin perinteisiin ja käytäntöihin, joista osa on onneksi väistymässä. Vain muutama esimerkin antaakseni Länsi-Nepalin syrjäisimmillä vuoristoalueilla naiset joutuvat kuukautisten ajaksi pimeään navettaan jotta eivät ”saastuttaisi” muita. Tytöt saattavat saada vähemmän ruokaa kuin veljensä, heitä ei laiteta kouluun vaan pellolle ja pyykille ja naimisiin varhaisteini-iässä. Naimisiin mentyään he ovat sekä miehensä että appivanhempiensa omaisuutta ja syövät rippeet ruuasta, jonka ovat laittaneet. Elleivät he suostu aviollisiin velvoitteisiin, he tuntevat sen nahoissaan, ja elleivät synnytä poikalapsia, heidät saatetaan heittää kadulle. Intian rajan tuntumassa onnettomuuksista saatetaan mahdollisimman haavoittuvassa asemassa olevaa ”kateellista noitaa”, joka rangaistukseksi pakotetaan syömään omaa ulostettaan.

Mitä me voimme tehdä näiden naisten hyväksi? Olen tullut tällä reissulla täysin vakuuttuneeksi siitä, että naisia voivat auttaa parhaiten he itse, kunhan heidät ensin voimaannutetaan kouluttamalla: kertomalla heille heidän oikeuksistaan ja rohkaisemalla heidät puhumaan niiden puolesta yhtenä rintamana. On ollut vaikuttavaa nähdä rutiköyhiä kouluttamattomia naisia, jotka UNICEFin tukeman koulutuksen saatuaan kokoontuvat säännöllisesti ratkomaan kyläyhteisönsä perheväkivalta- yms. ongelmia, suunnittelemaan yhteisiä investointeja ja kyläkampanjoita esim. lasten aliravitsemuksen ehkäisemiseksi. Samat naiset eivät aiemmin uskaltaneet edes esitellä itseään muiden kuullen, saatikka puhua ongelmistaan.

Naiset kokoontuvat vaatimattomissa majoissa ja operoivat paperin ja kynän voimalla, mutta yhteishenki on käsin kosketeltavissa. Ministeri Elisabeth Rehn kysyi haastatteluohjelmassaan Nobelin rauhanpalkinnon yhtenä kolmesta vaikuttajanaisesta pokanneelta Liberian presidentti Ellen Johnson-Sirleafilta eikö tätä ärsyttänyt että naisten täytyi jakaa palkintosumma kolmeen päätyyn kun miehille potti ja kunnia tavataan myöntää jakamattomana. Johnson-Sirleaf vastasi empimättä, ettei hän usko palkinnon tulleen kenenkään yksittäisestä työstä vaan pikemminkin se oli symbolinen tunnustus kaikille maailman naisille: palkinnolla haluttiin kannustaa naisia voimaantumaan ja taistelemaan tiensä päättäviin asemiin – yhdessä!

Poikien ja miesten roolia muutosagenttina ei saa unohtaa. Kysyin nuorten ryhmässä vieraillessamme miltä pojista tuntuu kampanjoida tyttöjen oikeuksien puolesta. Eräs poika vastasi että hänestä tuntui vuosikausia pahalta katsoa vierestä miten sisarta syrjittiin ja sisar jäi kotitöihin hänen lähtiessään kouluun. UNICEFin tukeman nuorisoryhmän myötä pojalla on nyt taskussaan argumentit ja takanaan nuorten joukkovoima, jonka avulla hän on menestyksekkäästi painostanut vanhempiaan saattamaan myös sisaren koulutielle. Pojillakin on sydän, heille täytyy antaa muitakin miehen malleja kuin naisia sortava uhoava machouros.