Onko feminismistä tulossa salonkikelpoista?

(julkaistu Satakunnan Kansassa 27.10.2014)

Ruotsissa feministinen puolue sai eurovaaleissa paikan Euroopan parlamenttiin. Suomessa joukko tunnettuja miehiä julistautui pari viikkoa myöhemmin feministeiksi #fsana-kampanjassa. Pop-tähti Beyoncé julistautui feministiksi elokuisessa MTV Video Music Awards -gaalassa, brittinäyttelijätär Emma Watson syyskuussa avatessaan UN Womenin HeForShe-kampanjan, jonka tavoitteena on saada miljardi miestä mukaan puolustamaan naisten oikeuksia tasa-arvon saavuttamiseksi.

Tätäkin palstaa viljelee ainakin kaksi julkifeministiä. Onko feminismistä tulossa salonkikelpoista? Ei ole. Suurin syy on feminismiin virheellisesti liitetty miesviha, joka saa monet naisetkin karttamaan feminismiä. Naisporukan taannoisessa illanvietossa eräs naisista julisti vihaavansa feminismiä koska hänen mielestään nyky-Suomessa tossun alla ovat pikemminkin miehet kuin naiset: miehet tekevät monessa perheessä sekä miesten että naisten työt ja erotilanteissa naiset estävät isiä pitämästä yhteyttä lapsiinsa. Toisekseen yhteiskunnan tehtävä ei ole määrätä miehiä imuroimaan, eikä puuttua siihen kumpi vanhemmista jää kotiin hoitamaan lapsia.

Siinä missä miehet edelleen jyräävät politiikassa ja bisneksessä, naisia todellakin suositaan mm. avioerotilanteissa (SK 23.10.). Miesten ja naisten tasa-arvo-ongelmien vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole hedelmällistä koska ratkaisut ongelmiin eivät poissulje toisiaan. On totta ettei ole yksin yhteiskunnan ja lainsäätäjien tehtävä fiksata tasa-arvoa sen enempää naisille kuin miehillekään. Miesten pitää oppia vaatimaan tasa-arvoa perhe-elämässä ja erotilanteissa. Naisten pitää oppia vaatimaan valtaa ja vastuuta työelämässä. Vaikka sukupuolikiintiöitä säädettäisiin lailla ja kaikki miehet lähtisivät tasa-arvotalkoisiin, naiset eivät murra lasikattoa ennen kuin itse uskovat olevansa yhtä osaavia kuin miehet, lakkaavat pelkäämästä epäonnistumista, kyseenalaistavat arkiset sukupuolittuneet käytännöt ja ryhtyvät kannustamaan toisiaan. Perhevapaiden kiintiöinti ei vastaavasti auta elleivät miehet myös käytä oikeuttaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä että miehet tekisivät kaiken tai että miehet tekisivät ”naisten työt” ja naiset ”miesten työt”. Pikemminkin tavoite on että niin kotitöiden kuin perhevapaidenkin jakamisesta keskusteltaisiin perinteisiin sukupuolinormeihin kahliutumatta, ja että yhteiskunta tukisi erilaisia valintoja. Vastaavasti työelämässä pitäisi ratkaista korvien väli, ei jalkoväli.

Feminismi ei pyri sukupuolettomuuteen eikä sukupuoliroolien hävittämiseen vaan niiden venyttämiseen. Suurimmalle osalle feminismi symbolisoi kuitenkin jotain aivan muuta. Se panee joskus miettimään pitäisikö feminismi-termistä keskustelun sijaan keskittyä edistämään sen keskeisintä tavoitetta, sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Aktivoi sisäinen aktivistisi

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.9.2014)

Olen kolumnisti- ja mielipidekirjoitteluvuosien aikana onnistunut näkemään vaivaa asioista, joihin ei monen mielestä kannattaisi aikaa uhrata. Olen puolustanut muun muassa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa, Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja, tuotantoeläinten oikeuksia ja jopa merimetsoja.
Miksi murehdin moisia, kun maailmassa on ”oikeitakin” ongelmia, kuten Ukrainan kriisi tai Euroopan taloustaantuma?

Ihmettelijöiden mielestä vasta taloudellinen tai sotilaallinen ulottuvuus tekee ongelmasta todellisen. Tasa-arvon, demokratian, ihmisoikeuksien saati eläinoikeuksien loukkaukset eivät tätä porukkaa hetkauta, johtuen mahdollisesti siitä, että kyseiset loukkaukset harvemmin kohdistuvat heihin tai heidän läheisiinsä.

Eläinsuojelijoiden missio kyseenalaistetaan herkästi, koska eläinten hyödyntämisen ”oikeutus” istuu syvällä luomakunnan herrojen selkäytimessä. Tämän on kokenut varmasti muun muassa valtakunnan julkisuuttakin kesällä saanut porilainen opiskelija Moona Hellsten, joka yrittää parantaa ranskalaisen eläintarhan oloja.

Myös virolaista eläinoikeusliikkeen esitaistelija Kadri Tapersonia vaaditaan toistuvasti toimimaan ihmisten hyväksi. Kun Taperson aikaisemmin työskenteli kehitysvammaisten lasten parissa, häntä muistutettiin tuon tuosta että terveilläkin lapsilla on ongelmia.

Tällä logiikalla voi kyseenalaistaa omistavan luokan etujen ajamisen leipäjonojen kasvaessa tai ompeluseuran villasukkalahjoitukset suomalaisvauvoille, kun rajan takana Karjalassa lapsia paleltuu hengiltä.

Mitä tulee rahalahjoituksiin, valittajien mielestä pientä summaa ei kannata lahjoittaa, koska sillä ei kuitenkaan saada mitään aikaan. Suurta summaa ei kannata lahjoittaa, koska raha menee kuitenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen hyvin palkattujen työntekijöiden taskuihin.

Kriitikoiden kannattaisi kohdistaa energiansa tärkeänä pitämiinsä kohteisiin muiden aktiivisuuden arvostelun sijaan. Haasteen voisi heittää myös niille, jotka keskittyvät yksinomaan oman hyvinvointinsa kasvattamiseen.

Kaikki auttaminen ja vaikuttaminen on arvokasta – myös auttajalle itselleen. On nimittäin tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ovat sekä onnellisempia että tyytyväisempiä elämäänsä kuin muut.

Jopa henkisesti huonokuntoiset voivat paremmin auttaessaan muita. Työnantajatkin voisivat lisätä työhyvinvointia sallimalla työajalla esimerkiksi tunnin vapaaehtoistyötä kuukaudessa (SK 24.8.).
Mitä rahaan tulee, ihmisen lahjoittaessa rahaa hyväntekeväisyyteen aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin ihmiseen saadessa rahaa. Muiden hyväksi käytetty raha lisää kuitenkin onnellisuutta enemmän kuin omaksi hyväksi käytetty.

Rajatut elämät

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 1.9.2014

Naiset törmäävät lasikattoon, pojat lasiseiniin

Kahden pojan äitinä olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana herkistynyt sille, miten ahtaaseen muottiin poikia yhä edelleen kasvatetaan. Siinä missä tyttö voi harrastaa jalkapalloa tai mäkihyppyä, tanssikoulujen ovet pysyvät (vanhempien toimesta) suljettuina monilta pikkupojilta - siitä huolimatta että esim. baletti on varmasti yksi fyysisimmistä urheilulajeista. Siinä missä tytön voi pukea siniseen, vihreään ja kaikkiin sateenkaaren väreihin, vaaleanpunaista ei löydy poikien vaatteiden vuorikankaistakaan. Pikkupojalle ei voi laittaa kynsilakkaa tai rannekorua ilman että osa aikuisista ja norminsa purematta nielleistä naapurin lapsista kohottelee kulmiaan. Siinä missä tyttö voi itkeä ja hakea lohdutusta satuttaessaan itsensä tai tultuaan kiusatuksi, poikaa kehotetaan lopettamaan ”turha ruikutus”. Pojan kuuluu viimeistään kouluiässä ”miehistyä” ja oppia kestämään pientä tönimistä ja kaverien herjaa.

Siinä missä pikkupojat vilpittömästi epäilevät osaavatko tytöt muka pelata pleikkaria tai naiset ajaa moottoripyörää, poikiin kohdistuva aikuisten asettama ”lasiseinä” estää heitä tekemästä mitään ”tyttömäistä” – ei siksi etteivät he osaisi vaan koska se ”ei sovi pojille”. Siinä missä tyttö voi haaveilla yhtä lailla kampaajan kuin automekaanikon ammatista, pojan ei ainakaan ääneen kannata haaveilla lentoemännän tai lastenhoitajan ammatista. Niinpä miehiä ei edelleenkään saada mm. sosiaali- ja terveysaloille, kun taas naisinsinöörejä on yli kaksinkertainen määrä 90-luvun alkuun verrattuna. Tytöille on onnistuttu vakuuttamaan että he osaavat matematiikkaa ja fysiikkaa siinä missä pojatkin. Miten pojat saataisiin vakuuttumaan että he voivat valita hoiva-ammatin siinä missä tytötkin?

Siinä missä tytöt voivat haaveilla erilaisista elämänpoluista, poikien ”vääränsuuntaisilta” haaveilta katkaistaan siivet varhain. Toisaalta työelämän lasikatot pitävät huolen siitä, että iso osa naistenkin urahaaveista jää toteutumatta. Varmimmin ura urkenee naiselle, kun muistaa olla ”yksi jätkistä”. Se käy helposti varsinkin jos voi ylpeänä kertoa jo nuorena olleensa ”sellainen poikatyttö”. Kuinka moni mies ylpeilee olleensa nuorena ”sellainen tyttöpoika” tai kertoo edenneensä urallaan olemalla työyhteisössään ”hyvä emäntä”?
Kun pojat tungetaan kapeaan muottiin kieltämällä ja väheksymällä kaikki ”tyttömäinen”, pojille tullaan vaivihkaa opettaneeksi että tytöt, tyttöjen harrastukset ja mielenkiinnon kohteet ovat tavalla tai toisella vähempiarvoisia. Toisin sanoen, varjelemalla poikia ahdasmieliseltä kasvatukselta varjelemme samalla tyttöjä ja naisia epätasa-arvoiselta kohtelulta!

Lätkää pelaavissa tai fanittavissa ja farkkuihin pukeutuvissa insinöörimiehissä ei ole mitään vikaa, mutta annetaan vähän tilaa muunkinlaisille tavoille olla poika ja mies!

Tasa-arvoinen avioliittolaki säästäisi pitkän pennin

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 4.8.2014

Samaa sukupuolta oleville pareille avioliiton solmiminen ei ole mahdollista, eikä parisuhteen rekisteröinti ”kannattavaa”

Erkki Teikari muistuttaa arkkipiiska Kari Mäkisen anteeksipyyntöä vähättelevässä kolumnissaan (29.7.) samaa sukupuolta olevien pariskuntien voineen rekisteröidä liittonsa jo 12 vuoden ajan. Rekisteröinti tekee Teikarin mukaan homoliitosta ”juridisesti lähes avioliiton kaltaisen ja osapuolten kannalta edullisemman kuin heterojen avoliitto, jossa on huolehdittava toistensa elatuksesta - homoliitossa elatusvastuu on valtiolla.”

Naispuolinen ystäväni muutti alkukesästä lapsineen yhteen uuden kumppaninsa kanssa vuoden seurustelun jälkeen. He eivät halua rekisteröityä: koirat ja autot rekisteröidään. He haluavat avioliiton oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Riippumatta mikä vaihtoehto olisi erilaisissa parisuhteissa eläville ”edullisin”, valtiolle olisi edullisinta säätää tasa-arvoinen avioliittolaki: Ystäväni on kahden alaikäisen lapsensa lähivanhempi. Lapset asuvat hänen taloudessaan ja tapaavat isäänsä viikoittain. Yhteen muuton myötä pariskunta mieltää itsensä avopariksi ja ystäväni kävi tekemässä Kelalle anomuksen yksinhuoltajakorotuksen poistamisesta. Kela pitää yksinhuoltajana henkilöä joka ei lapsilisän maksukuukauden alkaessa ole avio- tai avoliitossa. Rekisteröidyn parisuhteen osapuoli rinnastetaan aviopuolisoon. Samaa sukupuolta olevien rekisteröimätöntä parisuhdetta ei kuitenkaan katsota avoliitoksi. Kela siis jatkaa yksinhuoltajakorotuksen maksamista ystävälleni.

Sosiaalitoimistossa ystäväni kävi laskemassa lasten isän kanssa elatusavun uudelleen, koska hänen asumiskulunsa puolittuivat ja elatuskykynsä vastaavasti parani yhteen muuton seurauksena. Sosiaalitoimiston ohjelma ei kuitenkaan antanut merkitä avoliitossa asuvalle lapsilisän yksinhuoltajakorotusta, jota Kela vastaavasti sitkeästi halusi maksaa. Järjestelmää jouduttiin kiertämään siten että lapsilisän yksinhuoltajakorotus lisättiin ystäväni palkkaani, jolloin hänen elatuskykynsä määräytyi oikein perustein.

Ystäväni ilmoitti yhteen muutosta myös päivähoitotoimistoon. Kokopäivähoidosta perittävä kuukausimaksu määräytyy perheen koon mukaan. Perheen kokoon huomioidaan vanhemmat tai muut huoltajat ja heidän kanssaan yhteistaloudessa asuvat alaikäiset lapset. Koska ystäväni ei puolisoineen ole rekisteröinyt suhdettaan, heitä ei katsota avopariksi, ja päiväkotimaksu määräytyy pelkästään ystäväni tulojen perusteella.

Taloudellisista näkökohdista riippumatta tasa-arvoista avioliittolakia puoltaa ennen kaikkea se, ettei samaa sukupuolta olevien avo- ja avioparien arki eroa mitenkään heteroparien arjesta: rakkauden, erotiikan ja hellyyden ohella he jakavat yhtä lailla pyykkivuoret, maitopurkit, oksennustaudit, tarharepun pakkaukset, perheen ja uran yhteensovittamisen sekä pankkitilit.

Olin iloinen saatuani SuomiAreenalla tilaisuuden kehua rippipappiani hänen arvokkaasta avauksestaan!

Pelon politiikkaa

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.7.2014

Kaikki puolueet kamppailevat paremman yhteiskunnan puolesta. Todelliset erot tulevat esiin pohdittaessa mitä vastaan ne taistelevat.

Puolueet tekevät jo siirtoja ensi kevään eduskuntavaaleja silmällä pitäen, tuoreimpana esimerkkinä Päivi Räsäsen ajojahdin aloitustöräys. Vaalivankkureiksi eivät kelpaa kuluneet eivätkä etenkään ryvettyneet kasvot. Mutta kasvojen pesukaan ei auta jos uusi naama laulaa vanhaa virttä. Jos puolueet keskittyvät kampanjoissaan kertomaan millaista yhteiskuntaa ne tavoittelevat, hyvinvointi- ja oikeudenmukaisuuspuhe hämärtää lopullisesti puolueiden ideologiset erot vähentäen äänestysintoa. Mistä siis uutta soundia vaaleihin?
Markkinamiehet osaavat käyttää ihmisten todellisia ja kuviteltuja pelkoja hyväkseen. Pelkojemme torjumiseksi on kehitelty loputon määrä tuotteita ja palveluita ryppyvoiteista kodin hälytinjärjestelmiin ja puolison jäljityspalveluihin.

Moni asia Ukrainan epävakaudesta ja ISIS:n voittokulusta alkaen huolestuttaa suomalaisia. Ulkoa tulevien uhkien osalta Suomessa osataan kuitenkin nopeasti käpertyä konsensukseen. Kotimaan politiikan agendalla ei kuluvalla eduskuntavaalikaudella ole ollut varsinaisia pelonaiheita, eikä puolueilla näin ollen tilaisuutta esitellä sammutustaitojaan. Äänestäjiä pelottaakin enemmän hallituksen sote-ratkaisut kuin ne haasteet joiden vuoksi ratkaisuja työstetään. Kuntien talousahdinko ei purista äänestäjän sydänalassa yhtä lailla kuin epävarmuus omasta toimeentulosta tai lähikoulun kohtalo.

Vaikka puolueiden kannatuslukemat eivät suoraan korreloi pelkokerrointen kanssa, jotain voi päätellä perussuomalaisten viime vuosien läpimurrosta suomalaiseen puoluekenttään. Perussuomalaiset ovat ”antaneet äänen” kansalaisten huolille ja peloille, olivat ne aiheellisia tai eivät.

Jos muutkin puolueet tarttuvat opportunistisesti samoihin pelkoihin, käy kuten ylevistä tavoitteista puhuttaessa: äänestäjien mielenkiinto lopahtaa vastakkainasettelujen ja vaihtoehtojen hämärtyessä. Vain yksi voi sitä paitsi olla uskottavin maahanmuuton torjuja.

Toreilla kiertelyn ja korvana olemisen sijaan puolueiden kannattaisikin reippaasti esitellä kauhuskenaarioitaan. Karkeasti yksinkertaistaen: Kokoomus pelkää elinkeinoelämän toimintaedellytysten ja vaurastumisen kannustimien heikkenemistä. Keskusta pelkää maaseudun ja maakuntien autioitumista, perussuomalaiset päätösvallan karkaamista Brysseliin ja maahanmuuttajien invaasiota. Sosiaalidemokraatit pelkäävät sosiaaliturvan ja keskiluokan ostovoiman heikentymistä, vasemmistoliitto markkinaliberalismia. Vihreät pelkäävät planeettamme tärveltymistä elinkelvottomaksi, kristilliset yhteisen arvopohjan rapautumista ja rkp:läiset ruotsin kielen aseman heikentymistä.

Meillä äänestäjillä on nyt hyvää aikaa miettiä mitä eniten pelkäämme ja kuka ehdokkaista jakaa pelkomme. Bonuskysymyksenä voi miettiä onko pelko ylipäätään perusteltu. 

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.6.2014)

Miksi f-sana pelottaa kuin tarttuva tauti ?

Valtion pitää kunnioittaa ihmisoikeuksia ja luoda kansalaisille edellytykset terveyteen, työhön, asuntoon, koulutukseen ja turvallisuuteen. Yhteiskunnan pitää turvata jäsenilleen mahdollisuus hyödyntää voimavarojaan riippumatta iästä, uskonnosta, etnisestä ryhmästä, sukupuolesta tms. Tiettyjä ryhmiä järjestelmällisesti suosivat ja toisia syrjivät normit ja rakenteet pitää purkaa.

Moni voisi allekirjoittaa edellä kuvatut tavoitteet. Mutta kun niiden esittäjänä on Feministipuolue, suurin osa sulkee korvansa ja silmänsä. Sehän tiedetään perehtymättäkin että ”varttitonnareita ja hammaspeikkoja muistuttavien” (Loka Laitista lainatakseni) feministien perimmäinen - ellei ainoa - tavoite on miesten sukupuuttoon hävittäminen.

Feministinen puolue teki kuitenkin eurovaaleissa läpimurron Ruotsissa saaden yhden paikan Euroopan parlamenttiin. Ruotsin yli pyyhkäisi laajemminkin punavihreä aalto, joka on tulkittu suvaitsevaisuuttaan korostavien ruotsalaisten vastavedoksi äärioikeiston esiinmarssille. Feministiselle puolueelle oli Ruotsissa tilausta siitä huolimatta että useimmat puolueet ja kärkipoliitikot ovat julistautuneet feministeiksi. Mm. pitkäaikainen pääministeri Göran Persson totesi vuonna 2002 olevansa feministi, sillä varauksella ettei ”halua ajaa näitä kysymyksiä niin että se aiheuttaa vastakkainasettelua”. Ehkä nyt olikin tilausta puolueelle joka tasa-arvon kannattajaksi julistautumisen sijaan on myös valmis ajamaan asiaa.

Perssonin julistautuessa feministiksi kiisteltiin onko hän ”oikeasti” tai ”riittävästi” feministi. Suomessa pääministeri ei ehkä pääsisi yhtä helpolla julistautuessaan feministiksi. Suomessa feminismiä kritisoidaan usein siitä, ettei se huomioi miesten kokemaa epätasa-arvoa esim. huoltajuuskiistoissa. Moni tuntuu myös kuvittelevan että sukupuolten tasa-arvo olisi vastoin miesten intressejä. Naiset ovat usein altavastaajia työelämässä, miehet perhe-elämässä, joten molemmat hyötyvät tasa-arvosta. Feminismi tavoittelee naisille ja miehille samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia työssä ja kotona, ei naisten ylivaltaa, eikä miesten ja naisten samaan muottiin puristamista. Terminä feminismi on kieltämättä ongelmallinen koska se ahtaasti ymmärrettynä viittaa vain toiseen sukupuoleen.

Tuoreella netistä löytyvällä videolla Pauli Aalto-Setälä, Juhana Vartiainen ja joukko muita vaikutusvaltaisia miehiä kysyy miksi f-sana pelottaa kuin tarttuva tauti ja miksei mies voisi olla feministi (#fsana). ”Jos feminismillä tarkoitetaan sitä, että ajaa tasa-arvoa, palkkatasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua, niin sitten olen äijäfeministi", totesi SDP:n tuore puheenjohtaja Antti Rinne tammikuussa. Jos etuliite helpottaa tunnustautumista, se suotakoon.

Periaatekysymykset eivät ratkea välttelemällä

(Julkaistu Satakunnan Kansassa 19.5.2014)

Harvoin olen samaa mieltä Päivi Räsäsen (kd.) kanssa. Räsänen oli pettynyt, kun laki päihdeäitien tahdonvastaisesta hoidosta hyytyi helmikuussa peruspalveluministeri Susanna Huovisen (sd.) pöydälle.

Jaan Räsäsen pettymyksen. Pakkohoitoa valmisteltiin sosiaali- ja terveydenhuollon itsemääräämisoikeutta koskevassa työryhmässä vuosia. Hallitusohjelmassa määritelty lakihanke kuitenkin vesittyi loppusuoralla, koska Huovisen mielestä pakkohoito voidaan ottaa käsittelyyn vasta päihdehuoltolakia uudistettaessa.

Kehittymässä oleva sikiö voi saada pysyviä vaurioita äidin käyttämistä päihteistä. Osa vaurioista näkyy vasta kouluiässä: kasvuhäiriöiden ohella muisti ei pelaa normaalisti ja tehtäviä on vaikea tehdä loppuun. Pakkohoidolla ehkäistäisiin vauriot estämällä äitiä käyttämästä päihteitä.

Huovinen vetosi siihen, ettei pakkohoito ole ajankohtainen niin kauan kuin hoitoon ei pääse edes vapaaehtoisesti. Räsänenkin asettaisi vapaaehtoisen hoidon etusijalle, mutta tarjosi
myös vaihtoehtoa, jossa päihteitä käyttävältä äidiltä pyydettäisiin esimerkiksi neuvolassa
suostumus tahdonvastaiseen hoitoon, jos hän jättää vapaaehtoisen hoidon kesken.

Keskeinen periaatteellinen kysymys on, voidaanko sikiötä suojella puuttumalla äidin yksilönvapauteen eli pakottamalla päihdeäiti raittiuteen raskauden ajaksi. Suomessa ei perinteisesti sekaannuta muiden asioihin.

Vuoden takaisessa kolumnissani viittasin naistoimittajaan, joka tekeytyi raskaaksi testatakseen reaktioita juomiseensa. Alkossa myyjän ilmekään ei värähtänyt Petterssonin etsiessä viiniä ”dokailutarkoitukseen”. Terassilla tarjoilija kantoi neljännenkin siiderin auliisti pöytään. Vaikeaa kysymystä on politiikan ”terassilla” vältelty vetoamalla Huovisen tavoin käytännön syihin kuten hoitopaikkapulaan.

Pakkohoidon 

 suhde aborttioikeuteen on myös ongelmallinen. Aborttikeskustelukin asettaa vastakkain syntymättömän lapsen suojelun ja äidin oikeuden päättää ruumiistaan. Lastensuojelun Keskusliiton (LSKL) lausunnossa (2007) ehdotettiin, että pakkotoimien käytön mahdollisuus alkaisi, kun päihdeongelmainen äiti tekee päätöksen lapsen synnyttämisestä. Tästä hetkestä lähtien maailmaan on tulossa uusi yksilö, jolla on oikeus tulla suojelluksi. Usein kuulee myös, että pakkohoidon ”uhka” estäisi raskaana olevaa alkoholistia hakemasta apua. Pelkkä avun hakeminen ei kuitenkaan suojaa syntyvää lasta, ellei äiti lopeta päihteiden käyttöä – vapaaehtoisesti tai pakolla. Räsäsen ja LSKL:n ehdotukset osoittavat, että jos on tahtoa, periaatteelliset kysymykset ovat ratkaistavissa. Kukaan äiti ei pohjimmiltaan haluaa vahingoittaa lastaan.

Alkoholi on sairaus eikä valinta, kun siitä tulee ongelma - alkoholi on ongelma, jos se vaarantaa syntymättömän lapsen terveyden.