Oikeus ja kohtuus

Kolumni / Satakunnan Kansa, 27.2.2008

Pahin kohu Kaisa Variksen dopingkäryn ympärillä on laantunut. Riskinotto kilpasisarten päihittämiseksi ja taloudellisen voiton saavuttamiseksi toi Varikselle elinkautisen kilpailukiellon, 100 000 euron sakot sekä kansan, lajiliiton ja kilpakumppanien paheksunnan. Häkki ei sentään heilahtanut, koska kyseessä on rikkomus lajiliiton sääntöjä, ei lakia kohtaan.

Kuukautta myöhemmin veristen koiratappeluiden järjestäminen Ypäjällä toi yhdelle miehelle kahden kuukauden ehdottoman ja kahdelle puolen vuoden ehdollisen rangaistuksen. Kuten käräjäoikeus tuomiossaan totesi, teon moitittavuutta lisäsi se, että tarpeetonta kärsimystä aiheutettiin puhtaasti viihdetarkoituksessa. Koiranpitokielto napsahti kuitenkin vain viideksi vuodeksi syyllisten vedottua mm. taakanvetokilpailuihin, joihin he myös koiriaan treenaavat. Jostain syystä juuri eläinsuojelulakia tulkittaessa vetoaminen elinkeinonharjoittamiseen katsotaan usein lieventäväksi asianhaaraksi. Jonkun onnettoman nelijalkaisen kohtalona onkin viimeistään viiden vuoden kuluttua joutua näiden julmureiden armoille.
Varis, hankittuaan epäreilua kilpailuetua, sen sijaan voi heittää lopullisesti hyvästit suksilleen ja makselee loppuelämänsä Ampumahiihtoliiton laskua. Paikkakunnan, ellei jopa maan vaihtokin on varmaan käynyt mielessä, niin suuri on kansan langettama häpeätuomio. Koiratappeluiden järjestämisestä seurannutta rangaistusta taas ei voi pitää edes tuntuvana. Kuten SK uutisoi (21.2.), vuonna 2006 raportoiduista 254 eläinsuojelurikoksesta, 19 lievästä eläinsuojelurikoksesta ja 162 eläinsuojelurikkomuksesta seurasi vain 49 eläintenpitokieltoa, joista 15 pysyviä. Keskimääräinen ehdollinenkin rangaistus oli olemattomat 2,5 kuukautta. Yhtään vankilatuomiota ei julistettu, vaikka laki sallisi maksimissaan kahden vuoden ehdottoman vankeuden.

Vääryyttä ja kohtuuttomuutta tapahtuu muuallakin kuin koiratappeluareenoilla ja oikeussaleissa, esimerkkinä mainittakoon loppuvuodesta esiin tulleet rikkeet suomalaisilla tuotantotiloilla. Oikeutta Eläimille järjestön 73 tutkintapyynnöstä kahdeksan on johtanut esitutkintaan. Samaan aikaan luvattomasta kuvaamisesta tiloilla on jätetty 51 rikosilmoitusta. Riippumatta mihin tuomioistuimet aikanaan päätyvät (tapahtuuko tuotantoeläinten laiminlyönti toisin sanoen lain suojissa vai ei), kohun aikana kävi selväksi, ettei valtaosa suomalaisista hyväksy näkemäänsä.

Siinä missä Variksen kollegat lähes sylkivät hänen päälleen toisen käryn käytyä, tuottajakollegat, johtavat viranomaiset, asioista vastaava ministeri kuin osa medioistakin reagoi OE:n kuvamateriaaliin säälimällä ”vaarallisten aktivistien” laittomasti yllättämiä tuottajia. Luulisi että kunniallisilla ja eläimistään huolta pitävillä tuottajilla olisi ollut kiire tuomita esiin tuodut epäkohdat ja koko elinkeinon maineen vaarantaneet kollegansa. Kohun jälkeen tuli kuitenkin kiire kuvata, miten asiat ”oikeasti” ovat suomalaisilla tuotantotiloilla. OE:n 101 tilalla kuvaama todistusaineisto onkin sittemmin yritetty kumota milloin puolen tunnin dokumentilla yhdeltä ainokaiselta sika- nauta- ja broileritilalta (Silminnäkijä, TV2 14.2.), milloin viiden sivun reportaasilla yhden ainokaisen sikatilan arjesta (SK 3.2.). Vielä reilu viikko sitten pääotsikoita reviteltiin siitä, miten tilalliset voivat tehokkaasti suojautua tuotantoeläinten todellisista oloista kiinnostuneita tahoja vastaan (SK 16.2.).
Jos 73 kyseenalaisesti hoidettua tilaa voidaan kuitata riittävän pitkällä reportaasilla yhdestä hyvin hoidetusta tilasta, jään innolla odottamaan miten muutaman petturin tahraama hiihtourheilun maine puhdistetaan yksityiskohtaisella reportaasilla lajin mallikelpoisista edustajista. Urheilun maineen varjelemiseksi olisi ehkä myös syytä laatia koko sivun artikkeli, jossa joku valveutunut toimittaja selventäisi urheilijoille, miten nämä tehokkaimmin torjuvat dopingtestaajien yllättävät iskut, joissa urheilun karu todellisuus saattaa paljastua koko urheiluhullulle kansallemme.

Pulinat pois ja eteenpäin

Kolumni / Satakunnan Kansa, 13.2.2008

Otsikko on suora lainaus HS:n pääkirjoituksen otsikosta pari päivää Euroopan komission energia- ja ilmastopaketin julkaisun jälkeen. Komissio julkaisi 23.1. esityksen päästökaupasta vuoden 2013 jälkeen sekä jäsenmaiden vastuujaosta uusiutuvan energian lisäämisessä. Komission laskelmien mukaan energiapaketin toteuttaminen maksaa vuoteen 2020 mennessä EU:lle 0,5 % bruttokansantuotteesta, kansalaista kohti noin 3 euroa viikossa (160 euroa vuodessa). Komission laskelmia on toki kyseenalaistettu, mm. VATT:n vuodentakaisen selvityksen mukaan paketin hinta kansalaista kohden olisi 13 euroa. Maksoi mitä maksoi, toimimattomuus ei ole vaihtoehto.

Eipä aikaakaan, kun teollisuus ja elinkeinoelämä tyrmäsivät paketin tutuksi käynein argumentein: kilpailukyky kärsii ja kustannukset nousevat. Kansanedustaja Anni Sinnemäki huomautti blogissaan osuvasti, että samainen elinkeinoelämä puhuu markkinatalouden kovista vaatimuksista sopeutua toimintaympäristön muutokseen. Siirtyminen energiapihiin yhteiskuntaan on juuri tällainen suuri muutos. Muutoksen kohtaamisessa tarvittavia rohkeita edelläkävijöitä ei tunnu löytyvän ainakaan suomalaisen elinkeinoelämän piiristä, jossa pakettia pidettiin mm. ”mahdottomana” (Teknologiateollisuus), ”tehottomana” (EK) ja sen kustannuksia ”kauhistuttavina” (Kemianteollisuus).

Valitettavasti myös media tuntuu muutamia sooloilijoita lukuun ottamatta liittyneen elinkeinoelämän valituskuoroon. Samainen media repii uutisia ilmastonmuutoksen odotettavissa olevista tuhovaikutuksista. Lempiaiheita tuntuu olevan myös EU:n ja poliitikkojen saamattomuuden irvailu. Kun poliitikot ja virkamiehet EU:ssa kerrankin tarttuivat härkää sarvista isännän otteella, ei otsikoissa juuri ole riemuittu edistysaskeleista ilmastonmuutoksen torjunnassa, saatikka suitsutettu Komission ennakkoluulottomuutta.

Vähälle palstatilalle on jäänyt myös se tosiasia, että päästövähennysten lisäksi uusiutuvan energian osuuden kasvattaminen vähentää EU:n tuontiriippuvuutta, parantaa energiaturvallisuutta, kehittää uutta teknologiaa ja parantaa EU:n asemia kestävän teknologian maailmanmarkkinoilla. Lämpenemisen hillintä myös synnyttää enemmän työpaikkoja kuin hävittää, sillä uusiutuvan energian työvoimaintensiteetti on suurempi kuin fossiili- tai ydinenergiassa. YK:n ilmastoraportin mukaan ilmastonmuutos luo jopa miljoonia uusia työpaikkoja. Jo nyt etanolituotanto työllistää 500 000 ihmistä Brasiliassa ja aurinkoenergia 150 000 ihmistä Kiinassa. Espanjassa tuulivoiman kehittäminen on työllistänyt suoraan 60 000 ja epäsuorasti 100 000 henkeä. Pohjoismaissa potentiaali on eräiden arvioiden mukaan jopa 500 000 työpaikkaa. Tosiasia on myös, että ilmastopaketin todelliset kustannukset laskevat joka päivä, kun öljyn ja kaasun hinta nousee.

Päästöjen vähentäminen voi siis muodostua talouden kannalta varsinaiseksi kasvutarinaksi. Mutta ellei mitään tehdä, kuivuus nostaa ruoan hintaa, vakuutusmaksut nousevat myrskyjen ja tulvien seurauksena, pääoman tuotto heikkenee ja ihmiset joutuvat tyytymään 5-20 % vaatimattomampaan elintasoon. Vitkastelun aiheuttamia vaihtoehtoiskustannuksia analysoinut ekonomisti Nicholas Stern on laskenut, että ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle keskimäärin 11-14 % bruttokansantuotteesta. Sternin sanoin, jos kaikki odottavat, että muut toimivat ensin, kukaan ei tee mitään. Jos EU maailman johtavana talous- ja teknologiamahtina ei kulje ilmastonmuutoksen torjumisen etulinjassa, kuka sitten? Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on joka tapauksessa edessä, viimeistään ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien pakottamana, silloin kun on jo liian myöhäistä.

Vapaus vai täysihoito vankilassa?

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 5.2.2008)

Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 3.2. julkaistiin reportaasi sikojen “auvoisesta” elosta kokemäkeläisellä sikatilalla. Toisin kuin jutussa väitetään, Suomen eläinsuojelulainsäädäntö ei ole poikkeuksellisen tiukkaa. Pääasiassa laki myötäilee EU:n minimivaatimuksia ja esim. broilereita kasvatetaan tiheämmässä kuin muualla. Sikojen tilavaatimusten osalta jutussa mainittu kuuden neliön karsina koskee vain siitoskarjuja. Yli satakiloiselle lihasialle riittää eläinsuojeluasetuksemme mukaan 0,65 m² eli sanomalehtiaukeaman suuruinen tila.

Laki ei suo tuotantoeläimille mahdollisuutta sen enempää lajinmukaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen, virikkeisiin kuin riittävään liikuntaankaan. Vaikkeivät eläinsuojelulain vaatimukset ole mitenkään kohtuuttomia, lakia rikotaan toistuvasti: v. 2006 rikkeitä havaittiin noin joka kolmannella tarkastetuista tuotantoeläintiloista. Lisäksi rangaistukset eläinsuojelulain rikkomisesta ovat olemattomat. Myytti suomalaisen ruuan pyhyydestä joutaakin romukoppaan. 

Tehotuotannossa ei ole mitään arvokasta tai pyhää, riippumatta missä sitä harjoitetaan.
Ei tarvi olla kummoinen eläinbiologi ymmärtääkseen että merkittävä osa eläinten luontaista käyttäytymistä on ravinnon etsintä: mm. nauta vaeltaa vapaudessa päivittäin noin 4 km ravinnonetsinnässä, ja häkissä elänyt kana alkaa välittömästi vapauteen päästyään kuopia maasta ravintoa. Onkin käsittämätöntä että Eviran eläinlääkintöylitarkastaja Taina Mikkonen väittää jutussa, että “ajatus lämpimästä karsinasta jossa ruokahuolto pelaa, ei loppujen lopuksi ole kovin huono vaihtoehto jatkuvalle valppaana ololle, karkuun juoksemiselle ja ruuan etsimiselle.” Onko ihme eteivät lapset nykyään tiedä mistä maito tulee, jos eläinlääkintöviranomaiset esittävät tällaisia lausuntoja!

Globaali talous vie, hallitukset vikisee

Kolumni / Satakunnan Kansa, 30.1.2008

Vapaakauppafundamentalismi, katastrofi-, ja karavaanarikapitalismi – mm. näitä termejä on viime viikkoina käytetty kuvaamaan StoraEnson aikeita sulkea Kemijärven ja Summan tehtaat ja Nokian päätöstä siirtää tuotantoa Saksasta Romaniaan. Saman teeman ympärillä pyörii No Logo –teoksellaan maailmanmaineeseen nousseen kanadalaisen Naomi Kleinin tuore teos Tuhokapitalismin nousu. Kirjan pääteesi on, että uusliberalistinen talouspolitiikka on levitetty maasta toiseen hyväksikäyttämällä erilaisia hätätilanteita kuten luonnonkatastrofeja, sotia ja talouskriisejä: ”Ikävät päätökset runnotaan läpi, kun kansa on shokissa. Jos kansa nousee kapinaan shokista toivuttuaan, pääoma pakenee muualle. Sillä raha liikkuu, valtiot eivät.”

Globaalit suuryritykset toimivat yli ja ohi valtiorajojen samaan aikaan kun kansallisvaltioiden valta murenee ja ote talouselämästä kirpoaa. Globaalia taloutta vastaavaa globaalia säätelymekanismia ei ole (eikä tule). Pääoma liikkuu sinne missä se parhaiten tuottaa – ei suinkaan sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Valtiot ovat reagoineet lähinnä sääntelyä, verotusta, kaupan esteitä – mutta samalla myös hyvinvointivaltiota – alas ajamalla (ns. race to the bottom -ilmiö), kilpaillakseen näin epätoivoisesti tuotantolaitoksista ja pääkonttoreista.

Suomessa ja Saksassa Kleinin väite on toteutunut käänteisessä järjestyksessä, ikävää päätöstä seurasi shokkireaktio. Ei silti niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: Kemijärvi-kriisin myötä Suomen kansalle on tehty harvinaisen selväksi, ettei hallituksella (kokoonpanosta riippumatta) ole mahdollisuuksia vaikuttaa pörssiyhtiöiden toimintaan muuten kuin vetoamalla moraaliseen vastuuseen työntekijöistä. Harvinaisen rehellistä tekstiä on kuultu mm. pääministeri Vanhaselta, jonka mukaan valtiovalta on Suomessa hyväksynyt omistamiensa yritysten osalta sen, että yritysten pitää pärjätä markkinoilla ja pystyä tekemään tulosta. Yritykset, joihin valtioilla olisi jonkinasteista valtaa omistuksen kautta, nähdään toisin sanoen lähinnä finanssisijoituksina. Tämä on epämiellyttävä totuus opposition marinasta huolimatta.

Olemmeko peruuttamattomasti tuhokapitalismiin tuomitut vai voisiko esim. EU käyttää muskeleitaan globaalien suuryritysten suitsimiseen? Siinä missä jäsenvaltiot voivat lähinnä vitkutella vastustamiensa direktiivien toimeenpanossa, yritykset voivat siirtää tuotantolaitoksiaan ja pääkonttoreitaan Romanian sijasta vaikkapa Intiaan. Tästä syystä unionin kolmesta ”perusarvosta” taloudellisen kilpailukyvyn turvaaminen ajaakin usein sosiaalisten ja kestävän kehityksen tavoitteiden edelle. Tuore energia- ja ilmastopaketti on kuitenkin lupaava osoitus siitä, että unioni on valmis asettamaan kovia vaatimuksia myös teollisuudelle.
Toisaalta ammattiyhdistysliike ja ilmastonmuutoksen torjuminen nousevat ennemmin tai myöhemmin agendalle myös halvan työvoiman maissa. Tällöin työvoimakustannusten ja ympäristönäkökohtien polkeminen vaikeutuu. Myös tätä kehitystä EU voi tukea voimallisesti. Asiaa edesauttaa länsimaisten kuluttajien kasvava tietoisuus halpistuotannon kääntöpuolesta. Kuluttajat äänestävät kukkaroillaan ja painostavat halvan työvoiman perässä karanneet yritykset noudattamaan teollisuusmaiden normistoa myös ”vieraissa”.

Voidaan toki myös ajatella, että työpaikkojen siirtyminen kehittyviin maihin on luonnollinen, joskaan ei teollisuusmaiden suoranaisesti tavoittelema jatke tähän asti harjoitetulle kehitysyhteistyölle, jonka puitteissa kehitysmaihin on suunnattu lähinnä riihikuivaa rahaa. Nyt sinne alkavat valua tuotantolaitokset ja työpaikat. Globaalit hyvinvointierot tasoittuvat väkisinkin, kun työttömyys ja väestön ikääntyminen köyhdyttävät teollisuusmaita kehittyvien maiden nostaessa kansantuotettaan ja elintasoaan. Kuka tietää mihin suuntaan kehitysyhteistyövarat kulkevat sadan vuoden kuluttua…

Isoveljen pauloissa

Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.1.2008

Digitalisoinnin piti läväyttää televisioruutuun lisää ja parempaa sisältöä. Kanavien määrä ei-kaapelitalouksissa totta tosiaan kasvoi, mutta samaa ei voi sanoa ohjelmien laadusta. Kanavakilpailu kiihtyy yksittäisen kanavan mainosrahaosuuden jäädessä entistä pienemmäksi. Ihmisten kantaessa koteihinsa yhä suurempia ja kalliimpia vastaanottimia, tuutista tulee yhä enemmän uusintoja ja Big Brotherin kaltaista reality- eli tosi-TV –viihdettä. Moni kanava on omistautunut yksinomaan hömppäviihteelle ja YLE:n kanavatkin ”pyrkivät palvelemaan katsojaa entistä herkemmällä korvalla” eli viihteellistämään tarjontaansa.

Ja mikäs roskaa on tehdessä, kun se uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Big Brother 2007:n päälähetyksillä oli keskimäärin 316 000 katsojaa. Big Brother 2007 -finaali teki SubTV:n kaikkien aikojen katsojaennätyksen: parhaimmillaan voiton ratkeamista seurasi 815 000 silmäparia. BB-nettisivut tekivät viikkokävijäennätyksensä ja 24/7-palvelun käyttö nousi viime vuodesta. Suosiosta revittiin luonnollisesti kaikki irti ja päälähetysten lisäksi eetteriin tuupattiin BB Extra ja Talk Show –lähetyksiä. Joulukuussa SubTV pitkitti kärsimystä vielä Voittajan viikolla ja Parhaat palat -ohjelmalla. Ja BB on sentään vain yksi lajityyppinsä lukuisista edustajista…

Viihteellä on merkittävä rooli nyky-yhteiskunnassa, jossa fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen ei unta lukuun ottamatta kulu montaakaan minuuttia päivässä. Yhä enemmän jää siis aikaa itsensä toteuttamiseen, kehittämiseen ja viihdyttämiseen. Kaltaiseni tosikko-TV:n ystäväkin viihtyy Kummelin tapaisen sketsiviihteen parissa. Ymmärrän myös enemmän tai vähemmän lahjakkaiden ihmisten kykymittelöitä Idolsin ja Talentin kaltaisissa ohjelmissa. Mutta mitä viihdyttävää on siinä, että toistakymmentä julkisuudenkipeää tyhjänjauhajaa suljetaan studiotaloon, jossa tyhmyyden tiivistymistä ja ajantappamista seurataan vuorokaudet läpeensä 14 viikkoa? Asianharrastajien parissa suoritetun pienimuotoisen kenttätutkimuksen perusteella on kuulemma kiinnostavaa seurata miten kilpailijat reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin studiotaloon teljettyinä, lähes puolen miljoonan silmäparin alla. Osalle viihdykettä tarjoaa omien inhokkien mokailu, toisille suosikkien pärjääminen.
Miksi näin monta riviä harmittomasta tv-sarjasta? Pitäähän kansalle sirkushuveja suoda. Eikä reality-faneista kai ole suoranaista vahinkoa kenellekään? Oireellisen ja yhteiskunnallisesti kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että samaan aikaan kun reality koosteineen naulitsee lähes puoli miljoonaa aktiivi-ikäistä ihmistä penkkiin ilta toisensa jälkeen, kansa lihoo ja rapakuntoistuu, yhdistys- ja poliittinen aktiivisuus hiipuu. Eikä kyseessä ole vain teininuorison harrastus: viime vuoden marras-joulukuussa tehdyn Finnpanel-tutkimuksen mukaan BB on yhtä lailla 25-44 –vuotiaiden suosikki.

Voisikohan tosi-TV:n valjastaa yhteiskunnallista aktiivisuutta palvelemaan? Tulisiko politiikasta pop, jos laitettaisiin 20 kunnallispoliitikkoa koppiin ratkomaan kuntatalouden ahdinkoa, jakamaan niukkuutta ja rakentelemaan kuntaliitoksia? Katsojat saisivat pudottaa joka viikko yhden kilpailijan. Konseptilla alkaa kieltämättä olla kiire, jos sen halutaan lisäävän kunnallisvaalien äänestysaktiivisuutta. Vai pitäisikö lähettää BB-finalistit tähdittämään kunnanvaltuustojen kokouksia? Saataisiin kerrankin kansa lehtereille. Entä olisikohan teknisesti mahdollista porrastaa tv-lupamaksut ohjelmien tai kanavien yleissivistävyyden mukaan? Uutis- ja ajankohtaisohjelmiston seuraamisesta valtio voisi vaikka maksaa, hömppäviihteestä pitäisi sen sijaan pulittaa tuntuvasti. Kertyneillä varoilla tuettaisiin laadukkaiden kotimaisten lasten-, asia- ja opetusohjelmien sekä elokuvien tuotantoa. Mitäs sanot, Jungner?

Suvaita vai suivaantua

Kolumni / Satakunnan Kansa 2.1.2008

Uskottelen itselleni olevani aito maailmankansalainen, suvaitsevani kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta eri etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä kohtaan. Häpeällisen lyhyen miettimisen jälkeen tajuan kuitenkin paheksuvani useitakin eri kulttuurien piirissä vallitsevia tapoja ja perinteitä. En pysty käsittämään tyttölasten ympärileikkausta, raiskattujen naisten kivittämistä ”rangaistuksena siveysrikoksesta” tai romanien verikostoa, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Olen uhannut boikotoida mm. Indonesiaa jossa syödään koiria, Kiinaa jossa turkiseläimiä nyljetään elävältä, Espanjaa jossa harrastetaan härkätaistelua ja Japania joka pitää pilkkanaan Kansainvälisen Valaanpyyntikomission pyyntikieltoja. Olenko siis piilorasisti kun en ymmärrä ja hyväksy usein jopa tuhatvuotisia, kulttuurisidonnaisia tapoja ja perinteitä?

Kulttuurien välisen ymmärryksen ja vuoropuhelun luomisessa oleellista lienee, tuomitaanko koko uskonto tai kulttuuri yksittäisen käytänteen tai yksittäisen henkilön perusteella. Oppikirjaesimerkki jälkimmäisestä on maahanmuuttajien leimaaminen rikolliseksi roskaväeksi muutaman töpeksiessä. ”Ei somaleista muuhun ole kuin mummojen ryöstäjäksi, takaisin Afrikkaan pitäisi kaikki passittaa”, kuuluu toriparlamentin tyly tuomio aamulehden uutisoidessa somalinuorten rähinöinnistä lähiössä.

Kaikkia suomalaisnuoria ei kuitenkaan leimata fanaattisiksi joukkomurhaajiksi Jokelan kaltaisten tragedioiden pohjalta. Oletusarvomme on, että omaan heimoon kuuluvat käyttäytyvät ”oikein” ja ”normaalisti”, joten häiriökäyttäytymiseen etsitään vimmalla syytä kotikasvatuksesta, internetistä ja ties mistä. Vieraan kulttuurin edustajalle rikollinen käyttäytyminen on kuitenkin ”tyypillistä”, jolloin jokainen uutisoitu esimerkki vain vahvistaa säännön. Eivätkä polttomerkinnän arvet tunnu hälvenevän ajankaan kanssa: venäläissyntyinen ulvilalaisnainen ei taannoin kelvannut paikallisen lavatanssiseuran kursseille maanmiestensä talvi- ja jatkosodan aikaisten edesottamusten vuoksi.

Toinen keskeinen kysymys on, arvioidaanko kulttuurisidonnaisen käytänteen hyväksyttävyyttä ”uhrin” vai arvioijan näkökulmasta. Vaikka mm. kanadalaistutkija Janice Boddy syyttää tuoreessa tutkimuksessaan tyttöjen ympärileikkauksen vastustajia imperialisteiksi, emme saa olla niin suvaitsevaisia, että katsomme läpi sormien avutonten ihmisten tai eläinten kiduttamista perinteen tai rituaalin nimissä. Varovaisuutta kannattaa kuitenkin noudattaa levitettäessä vaikkapa länsimaisen tasa-arvon ilosanomaa. Niin uskomattomalta kuin se länsimaisesta naisesta tuntuukin, jotkut musliminaiset peittävät esimerkiksi täysin vapaaehtoisesti päänsä huivilla – osa jopa vastoin sukunsa toivomusta. Jotkut näistä naisista perustelevat valintansa vieläpä feministisin argumentein: he eivät halua miesten arvioivan heitä ulkonäön vaan älykkyyden ja luonteen perusteella.

Tuomitessamme yksisilmäisesti moiset patriarkaaliset tavat, tulemme samalla myös sulkeneeksi silmämme länsimaiselta tavalta alistaa naista: kadunvarsien seksistiset alusvaatemainokset, silikoni-implantit ja pikkutytöille kaupattavat string-alushousut eivät anna kovin imartelevaa kuvaa länsimaisen naisen asemasta. Koska länsimaisessa kulttuurissamme epäkohdista huolimatta on monia vaalimisen arvoisiakin asioita, muistakaamme myös vieraita tapoja moralisoidessamme olla tuomitsematta kokonaisia kulttuureja ja uskontoja niiden pohjalta. Islaminusko ei tee kenestäkään terroristia, kansallispuku varasta, vahva silmämeikki prostituoitua eikä Suomen passi hyvää ihmistä.

Eläinsuojelulaki sotii kansan oikeustajua vastaan

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 13.12.2007)

“Eläinsuojelulain rikkomuksia ei ole todettu” (Satakunnan Kansa 4.12.) vai “Tuotantoeläinten oloista löytyi parannettavaa” (Helsingin Sanomat, 7.12.) – miten päin kukakin asian haluaa nähdä… Kuten HS pääkirjoituksessaan toteaa, tarkastukset todistavat ennen kaikkea, ettei tuotantoeläintiloilla ole asiat kunnossa, vaikkei välitöntä puuttumista vaativia eläinsuojelurikkomuksia löytynytkään. Osa epäkohdista edustaa ikävä kyllä laillista toimintaa: esim. broilerien hyvinvoinnille asetetut minimivaatimukset ovat olemattomat.

Huomionarvoista on, ettei Suomen eläinsuojelulainsäädäntö ole poikkeuksellisen tiukkaa. Broilereita kasvatetaan tiheämmässä (42kg/m2) kuin lähes missään muualla. EU-komission julkaisema tieteellinen raportti kertoo yksiselitteisesti, että kasvatustiheyden noustessa yli 30 kg/m2 lintujen hyvinvointiongelmat lisääntyvät jyrkästi. Myös turkiseläinten kohdalla Suomi on jälkijunassa: jo 9 Euroopan maata on kieltänyt eläinten kasvatuksen Suomen lain sallimissa oloissa. Kiireellisintä onkin nyt kiristää sekä lainsäädäntöä että sen valvontaa ja määrätä eläinsuojelurikkomuksista tuntuvat rangaistukset

Kuluttajia on myös nykyistä todenmukaisemmin informoitava tuotantoeläinten oloista. Jotain tiedotuksen harhaanjohtavuudesta kertoo mm. se, että Finfoodin Sulka hattuun–kampanjan mainoslauseita jouduttiin keväällä viranomaisten toimesta poistamaan ja muuttamaan: Aikakauslehtimainoksissa puhuttiin muun muassa broilereiden ’hyvästä elämästä’ ja ’tarkoin säännellystä hoidosta’. Kolmivuotista kampanjaa rahoitettiin EU:n, Suomen valtion ja Siipikarjaliiton toimesta yhteensä 800 000 eurolla.

Se että eläimiä kuolee luonnossa, ei oikeuta niiden kärsimystä ja kuolemista hoidon puutteeseen ihmisen hoivissa. Myöskään se että tuotantoeläimiä hoidettaisiin vielä huonommin muissa maissa, ei käy selitykseksi eikä puolustukseksi. Näin tuntuu ajattelevan suomalaisten enemmistö, päätellen mielipide- ja verkkopalstoille ym. foorumeille tulvineista viesteistä. Eläinsuojelulakimme sotii siis kansan yleistä moraalikäsitystä vastaan. Päinvastaisia näkemyksiä ovat esittäneet lähinnä tuottajat ja muutamat toimittajat, jotka sitkeästi ovat sitä mieltä, että luvaton tunkeutuminen tiloille oli järisyttävämpi rikos kuin eläimille aiheutettu kärsimys.

Maria Väkiparta/Animalia, Porin alueosasto
Tapio Solala/Maan Ystävät, Pori
Mira Ekholm, Heidi Luotola, Hanna Nyman/Rekku Rescue, Pori
Ritva Niskanen/Satakunnan Eläinsuojeluyhdistys
Elisa Lindblom/Vegaaniliitto, Pori